Uskonhistoriani, eli miksi en ole kristitty
Monet minut tuntevat ovat pohtineet miten minusta, äärikristityn äidin tyttärestä tuli pakana. Minusta siinä ei ole mitään miettimistä, mutta koska äitinikin käy lukemassa tätä blogia satunnaisesti (en tiedä miksi. Kummallista, enhän tee muuta kuin valitan täällä), päätin kertoa koko tarinan sitten täällä.
Toisin kuin usein sanon, minä OLEN OLLUT kristitty. Pentuna en oikein erityisemmin ajatellut Jumalaa tai Jeesusta sen koommin. Minulle he olivat olemassa, kiistatta. Ja pelkäsin Helvettiä, ja muistan itkeneeni surkeana (viisivuotiaana), kun päästin suustani V-sanan ja äiti sanoi, että sellaisista sanoista voi saada ikuisen tuomion…
No, joka tapauksessa. Kuudes luokka tuli, ja aloin epäilemään kristinuskoa hiljalleen. Päiväkirjoistani voi lukea, miten rukoilin ja pyysin Jeesusta avukseni tilanteessa, josta en nähnyt poispääsyä. Koskaan ei mitään apua tullut, tilanne vain paheni ja paheni.
Minua alettiin nimittäin kuudennella kiusata koulussa todella pahasti, kun muutimme Heinävedelle. Se paikkakunta oli minulle henkilökohtainen Helvetti, ja ensialkuun ajattelin, että minua rankaistaan siitä, mitä tein eräälle kanssaoppilaalleni viidennellä luokalla (hän kiusasi ystävääni ja päätin kostaa. Lopulta, minun valheideni takia, jopa hänen paras ystävänsä hylkäsi hänet).
Mutta sitten oma äitini lakkasi uskomasta sitä, miten pahoin minua kiusattiin, kun menin seiskalle. Seiskalla kiusaaminen oli jo fyysistä, ja sain mustelmia lähes päivittäin tönäisyistä, lyönneistä ja niin edelleen. Aloin valehdella äidilleni mustelmien synnystä. Lintasin koulusta työntämällä sormet kurkkuuni ja oksentamalla. Muistan jopa pitäneeni kuumemittaria patterin päällä, jottei minun tarvitsisi taas mennä kouluun hakattavaksi ja kuulemaan sitä, miten ruma ja vastenmielinen olin.
Lopetin syömisen koulussa sen jälkeen, kun minua päin ryhdyttiin viskomaan lautasia. Lopetin syömisen melkein kokonaan. Murrosikäni viivästyi, ja olen yhä aivan rinnaton. Noista kahdesta vuodesta minulle jäi pysyvät arvet.
Jos olisin asunut Heinävedellä vielä vuodenkin lisää, nykyiset Suomen kouluampujat tunnettaisiin minun sukunimelläni, ei Auvisina. Minä olisin seonnut siellä.
Kun aloin puolustaa itseäni seiskaluokan lopulla ja kerroin siitä äidille teoistani, hän kauhistui ja käski minua vain olemaan hiljaa ja "kääntämään toisen posken". Miksi? Koska Raamattu sanoo niin.
Sinä hetkenä uskoni hiipui miltei pohjamutiin asti. Olin kuvitellut siihen asti, että Jeesus oli heikompien puolustaja. Olin kuvitellut, että hänen silmissään tekoni olisivat täysin oikein.
Mutta kuulemma itsensä puolustamisestakin joutuu Helvettiin.
Tuli kahdeksas ja yhdeksäs luokka uudessa koulussa, uudella paikkakunnalla. Sinä aikana rakastuin ensimmäistä kertaa, ja sitä olenkin vatvonut täällä(kin) aika tavalla.
Minua kiusattiin yhä, mutta ei läheskään niin pahoin. En joutunut niin usein fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi, vain muutaman kerran, ja nekin olivat lieviä (nilkkoihin potkimista, bussijonoissa hakkaamista…sitä normaalia).
Mutta. Minä olin rakastunut oman sukupuoleni edustajaan, toiseen tyttöön. Olin neuvoton ja yritin lukuisia kertoja avata keskustelua äitini kanssa: ‘’Äiti, mitä Raamattu sanoo homoista?", "Äiti, mitä mieltä sinä olet homoseksuaalisuudesta?". Sain musertavan vastauksen; kaikki homot joutuvat Helvettiin, ja homoseksuaalisuus rikkoo ihmisen ja on suurin synti, mitä ihminen voi tehdä, kauhistus Jumalan silmissä.
Tuntui siltä kuin suomut olisivat pudonneet silmieni päältä. Minun uskoni kuoli tuona hetkenä. En minä voinut uskoa sellaiseen Jumalaan, jonka silmissä minä olisin arvoton ja paha.
Koska minun rakkauteni siihen erääseen ihmiseen ei voinut olla väärää. En nähnyt itse siinä mitään syntistä tai pahaa.
Tuona hetkenä minä hylkäsin kristinuskon, joka tuomitsi minut täysin.
Aloin ottaa selvää asioista. Minä etsin kiihkeästi jotain suurempaa totuutta, jonka löysin sittemmin wiccalaisuudesta. Siinä minut hyväksytään vikoineni. Minä saan olla sitä, mitä olen. Minun ei tarvitse muuttua Jumalattaren vuoksi, ei luonnon vuoksi, ei Jumalan vuoksi, ei kuun eikä tähtien.
Minä olen minä, ikuisesti, ja sitä ei voi minulta riistää.
Nykyään tiedän jo paremmin, että Raamattu ei kiellä homoja. Raamatun tärkein käsky on se, että ihmisen pitää rakastaa lähimmäistään.
Ei, en siltikään pystyisi palaamaan kristinuskoon. Se ei ole minua varten, enkä usko kristinuskon Jumalan olemassaoloon.
Hävettää myöntää, että joskus uskoin moiseen potaskaan.
)
Itse asiassa nyt naurattaa. Katsotaan, toimiiko tämä paskiainen huomenna kunnolla, vai ilmeneekö jotain uutta mukavaa…
