Blame Canada…
Kaikki, jotka ovat nähneet South Park elokuvan, tunnistavat otsikon.
Mutta tällä hetkellä mulla on kurja olla (surprise!). Rakkaani, kihlattuni, on Kanadassa tätinsä kanssa. Viikon. Poissa. Hän lähti sinne eilen, ja nyt on niin järkyttävä ikävä että jokainen sana, jokainen askel, jokainen hetki, on tuskaa. Etäännyn kavereistani, en tahdo olla heidän kanssaan koska musta tuntuu että musta puuttuu pala. Tuntuu, kuin en olisi kokonainen lainkaan, vain pelkkä osa jostakin suuremmasta.
Kaikki hokevat mulle, että viikko on lyhyt aika. No, onhan se sinänsä, mutta kun mä huolehdin kaikesta: olen siinä luonnonlahjakkuus. Entä jos? ja mitä jos? ja entäpä kun?-kysymykset risteilee mun päässä. Kynnet on järsitty puhki, sekä omat että muiden (tai no olisi, jos ne olis antanu mun järsiä. Ei antanu, mokomat. On siinäkin ystäviä *naur*). Mikään ei tunnu auttavan, oon jatkuvasti hermostunut ja itkuinen.
Ja ikäänkuin tässä ei olisi jo tarpeeksi; kaiken lisäksi mulle sattui tulemaan ne kuukauden päivät, jolloin tunteet voimistuu 200-kertaisiksi. Että jos valmiiksi itketti, nyt hukutan koko talon. Lisäksi rakkaani ei saa muhun mitään yhteyttä: se ei saa käyttää sen puhelinta lainkaan, eikä hän usko että pääsee lähettämään mulle edes sähköpostia…
Tämä on harvinaisen tuskallista. Ja WoWissakaan ei ole aikaa. 
)