Spiel mit mir…ein Spiel.
(pelaa kanssani…peliä.)
Minulla oli joskus ystävä, pari vuotta vanhempi poika, kun olin pieni ja viaton lapsi. Olen lapsi edelleen, mutta en enää niin viaton. Tämä ystävä oli ihana, täydellinen, upea, mystinen, viileä, kiltti. Ei hän voisi satuttaa minua…sillä hänhän puolusti minua joka tilanteessa, puolustihan? Ainakin erästä sekopäätä vastaan. Siitä olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni.
Mutta se toinen asia, mitä ystäväni teki, on anteeksiantamatonta. Olen alkanut muistaa. Itse asiassa on kummallista, että nyt, kun kaikki on hyvin, mieleni on alkanut palauttaa takaisin lapsuuteni hirveimpiä muistoja. Äitini sekoamisen, muunmuassa. Ja sen, mitä ensimmäinen paras ystäväni teki minulle. No, sitäkään en muista täysin, mutta ne osat siitä…ne eivät jätä minua rauhaan.
Puhuimme muistoistani kihlattuni kanssa, ja päädyimme tulokseen, että ystäväni teki silloin kauan sitten jotain, joka vahingoitti mieltäni ja aika rajusti. Se selittäisi itse asiassa melkein kaiken. Aivan kaiken, kun alkaa miettimään asiaa pidemmälle. Hah…jos äitini lukisi tätä blogia edelleen, hän varmasti sanoisi, että eihän ystäväni koskaan olisi voinut tehdä yhtään mitään minulle, sillä en koskaan kertonut. Miksi olisin? Enhän kertonut siitäkään, että se eräs sekopää hakkasi minut miltein henkihieveriin kahdesti? Kaaduin portaissa, koulun aulassa, sanoin äidille. Hän uskoi, ja asia oli…ratkaistu.
Itse asiassa…jos voisin tavata uudelleen sen pojan, joka teki sen minulle…en tiedä, mitä tekisin. Itkisinkö? Kysyisinkö, että miksi minä?
Ei. Tiedän. Kysyisin, että muistaako hän sitä. Sillä minä muistan. Ja miksi minun edes pitäisi antaa anteeksi? En KOSKAAN anna anteeksi, mutta en voi vihata ystävääni, joka teki niin paljon puolestani. Ristiriitaistako? Niin minustakin.
