Dance like a draenei
Hmm. Olen tullut miettineeksi viime aikojen toimintaani, ja päätynyt tulokseen että mun täytyy palauttaa mun rakastettu itsekuri.
Itsekurin avulla selvisin masennuksesta; kielsin itseäni angstaamasta enempää. Selvisin itsekurin avulla myös sen ihmisen yli, joka hyväksikäytti kiintymystäni julmasti; komensin itseäni vain lopettamaan turhan haikailun.
Ja kaikki oli niin hyvin. Tukahdutin kaikki tunteeni. En tahtonut rakastaa, en surra, en itkeä enkä vihata. Onnistuin siinä, en tuntenut mitään silloin vuosia sitten.
Itsekurini säilyi osittain myös silloin, kun tapasin nykyisen kihlattuni, vaikka rakastuinkin palavasti. Rakastan häntä yhä järkyttävän paljon, enkä ikinä voisi satuttaa häntä millään tavalla. Mutta itsekurini säilyi. Kykenin rakastamaan, vihaamaankin, mutta kielsin itseäni tuntemasta rakkautta ketään muuta kohtaan kuin kihlattuani.
Viime aikoina olen lipsunut itsekuristani. En enää kykene kieltämään itseltäni tunteita, en yhtään mitään. Ne kaikki vain tulvivat takaisin…rysäyksinä. Jokin pato pääni sisällä ilmeisesti vuotaa. Räjähtälen uskomattoman pienistä syistä, itken jokaisesta asiasta ja pienikin ystävällisyyden osoitus voi saada minut iloiseksi päiväkausiksi. Mun tunteet on jotenkin…moninkertaistuneet. Ja syy ei ole vain kuukauden tietyssä ajankohdassa, vaan tämä on jatkunut jo pidemmän aikaa.
Yksi ainut kohtalokas tunne käänsi koko mun tunne-elämän päin helvettiä. Se ei ole kovin mukavaa, kun ei kykene hallitsemaan omia tunteitaan lainkaan. Ikään kuin multa puuttuisi kontrolli mun omasta elämästä.
Ehkäpä tunteiden tukahduttaminen ei ole alunperinkään kovin terveellistä…mutta mun oli pakko tehdä niin selvitäkseni. Mulle se oli mahtava keino hävittää ympäröivä maailma, kun en tuntenut mitään, pystyin ohjaamaan mun tunteita (joskin pientä lipsumista esiintyi jo silloin…se eräskin jääkiekkotunti, joka päättyi kiusaajani veriseen nenään ja minun koko talven kestäneeseen jääkiekko-kieltoon…juu köh) ja hallitsemaan niitä.
Nyt jokin on pielessä. En ymmärrä enää itseäni. Olen mustasukkainen ihmisestä, josta minulla ei ole oikeutta olla mustasukkainen. Hänellä on oikeus elää omaa elämäänsä, tehdä omia valintojaan ja olla onnellinen. Mutta jokin osa minusta ei vain tahdo, että hän on onnellinen ilman minua…itsekästä, tiedän. Eivätkö ihmiset aina ole itsekkäitä, ainakin vähän?
Miksi minä tahdon aina omistaa ihmiset? Miksi heidän pitää olla aina vain…minun? Kuulua vain minulle, olla onnellisia siksi että olen heidän ystävänsä ja välitän…?
Ehkä syy on siinä, että minulla ei ole koskaan ollut ystäviä kunnolla. Muutamista rakkaistani pidän kiinni niin lujaa, että loppujen lopuksi he häviävät. Joka kerta he kaikki lähtevät pois, koska en osaa päästää irti. Ironista.
Hylkäämisen pelko on suurin ongelmani. Pelkään, että ne, joista välitän eniten, hylkäävät minut ennemmin tai myöhemmin. Katoavat jonnekkin. Suuttuvat minulle tuntemattomista syistä. Eivät enää vain välitä.
Pyydän anteeksi niiltä ystäviltäni, jotka lukevat tätä. Anteeksi, että rakastan teitä liikaa.
…toivottavasti en saa ikinä lapsia. Olisin aika helvetillinen äiti.
en voinutkaan pysyä sen pelin parista poissa kuin muutaman viikon. Tajusin kauhukseni, että en osaa enää pelata mun rakkaalla paladinilla. *nyyhkäys* Joten, loin uuden hahmon; shamaanin. Draenei, tietysti, koska en voi luoda hordeja samalle serverille mun alliancejen kanssa. Typerääää. 
