Loves me not.
*sigh*
Jostain syystä on jälleen sellanen masentuneen sekava olo… En tiedä miksi. Kaikki on näennäisesti hyvin. Mulle tulee masennusta aina, kun asiat ovat hyvin…silloin mä alan aina ajattelemaan liikaa. Jos en olisi tehnyt niin. Jos olisinkin tehnyt. Jos niin olisi sittenkin tapahtunut. Jos en olisi ollut niin typerä silloin. Jossittelen turhia asioita, joista saan vain päänsärkyä.
Mutta joskus, mulla on vain niin kamala ikävä…ikävä ihmisiä. Asioita. Sitä, mitä olin. Sitä mitä en ollut. Sitä aikaa, kun rakastin niin paljon että sydämeni särkyi joka päivä. Voi luojatar, se rakkaus oli…tappavaa. Sisältäpäin.
Pahinta siinä on se, ettei se lopu vaikka kuinka yrittäisin.
Vaikka mä rakastaisin kuinka paljon, mä en pysty tuntemaan mitään samanlaista ketään toista kohtaan. En samanlaista rakkaudensekaista vihaa. En kykene, sillä se satuttaa. En tahdo enää. En uskalla.
Mutta mä rakastan nykyään ilman vihaa. Kai se on parempi…se ei revi palasiksi. Toisaalta, myös rakkaus ilman vihaa repii palasiksi…silloin kun sitä tuntee…liikaa.
Olen sekavassa mielentilassa, ja väsynyt. Mua on väsyttänyt muutaman viikon ajan niin paljon, etten meinaa päästä sängystä ylös lainkaan. Se on melko infernaalista. Voi johtua tosin stressistäkin.
Erään ihmisen piti tulla tänne huomenna.
…Hän on nyt sairaalassa. Sisäinen verenvuoto vatsaontelossa. Ei tiedetä, mikä on. Pelkään niin paljon. En tahdo menettää, en nyt kun viimein…hän kohtelee minua kuin ihmistä. Viimein, vuosien jälkeen, hän pyysi anteeksi. Anteeksipyyntö riittää. Sitä mä eniten kaipasin…se hyvittää kaiken, mitä hän on tehnyt. Aivan kaiken.
…vaikka kenellekään muulle en antaisi anteeksi samoja asioita.
