Cheetahbirdin blogi

Olen tässä viime kuukausin aikana alkanut miettimään sitä, että olisiko minulla Aspergerin syndrooma.
Todella lievänä, tosin, koska minulla ei esiinny pahoja kirjoitusvirheitä eikä motorisia ongelmia. Tai pakkoliikkeitä.

Voikohan sen tutkituttaa jossakin? (Itse asiassa koko mun pää pitäisi tutkituttaa, sen verran sekaisin on polla mennyt koulukiusaamisen takia).
Ai juu, siis mistäkö epäilen moista syndroomaa?
No. Olen aina ollut melko yksin viihtyvä lapsi. Ei siinä mitään, sehän on normaalia, viihtyä yksin. Mutta siis, en oikein tahtonut olla tekemisissä kenenkään kanssa, ja olen aina ollut järjettömän huono sosiaalisissa tilanteissa. En ujo niinkään, en aluksi.
Kun tajusin, etten osaa käyttäytyä sosiaalisesti oikein, muutuin sulkeutuneeksi ja ujoksi.
Minä en osaa tulkita tunteita. Tai sitten tulkitsen ne aivan honkia. Huomaan kyllä läheisten ystävieni tunnereaktiot melko nopeastikin, kun näen heidät kasvokkain ja katselen heitä tarkkaan. Äänensävyjä en havaitse, enkä osaa tulkita niitä. Ja miten tunteita voi tulkita väärin…no, minäpä kerron. Kun joku on iloinen, voin tulkita sen sarkasmiksi. Pelon tulkitsen vihaksi. Nopeat katseet ovat mielestäni inhoa. Sarkastinen huomautus on verinen loukkaus. Joudun järjettömän usein ongelmiin, koska en osaa havainnoida ihmisiä tarpeeksi nopeasti. Enkä ymmärrä, mikä menee pieleen. Usein onnistun suututtamaan ihmiset sanomisillani, koska kuulemma ’siinä tilanteessa ei olisi saanut sanoa niin’. Vielä useammin ihmiset ryhtyvät yksissä tuumin inhoamaan minua, koska olen onnistunut tekemään jotain väärin.
Joskus taas ylitulkitsen tunteet. Jos joku on hieman äkäinen minulle, tulkitsen hänen olevan niin vihainen, että hän ei koskaan anna anteeksi. Ja se hillitön rivien välistä lukeminen! Oikeasti, jos joku sanoo minulle lauseen ‘Olet ihan mukava’, niin alan heti erittelemään sitä: Miten niin mukava? Miten niin ihan mukava? Mitä se ‘ihan’ siinä meinaa? Ai, en ole siis mukava lainkaan! Okei, hyvä! Painu hittoon siitä!!!
…Näette kai ongelman. Joskus taas tulkitsen tuon saman lauseen aivan kirjaimellisesti: Ai, olen siis ihan mukava! Kivaa! Olen ihan mukava, enkä ilkeä kuten luulin!
Useimmat sanovat, että olen kuin tuuliviiri. Minua on mahdoton ennustaa.

Sitten siitä sosiaalisuudesta vielä.
Minä en siedä paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Saan paniikkireaktion, jos joku vieras tökkää minua metrossa. Ruuhkabussissa miltei itken kurjuuttani, sillä minua ahdistaa ihan jumalattomasti.
Olen aina ollut sosiaalisesti huono. Enkä ole ikinä viihtynyt isoissa porukoissa, vaan minulla on aina ollut muutama läheinen ystävä. Enkä ole muita tarvinnutkaan. Siinä on ehkä syy sille, miksi minua kiusattiin; täytyihän minun olla outo, kun en tahtonut mennä suosittujen porukkaan vaikka minua sinne pyydettiinkin. Liikaa ihmisiä minulle.
Ihmisiin tutustuminen tosielämässä on myös äärimmäisen hankalaa. Kaikki tuttavani ovat kuvailleet sanoneet ensivaikutelman minusta olleen ‘kylmä, kova, ilkeä ja koppava’, ja useimmat kertovat vältelleensä minua juuri tuon kylmyyden vuoksi. Omasta mielestäni en ole koskaan ollut kylmä enkä kova. Olen pohjimmiltani surkea itkupilli, herkkä ja säälittävä, mutta oikein mukava niille jotka sen ansaitsevat.

Minulla on pakkomielteitä.
En kykene keskittymään, jos minulla on jokin tärkeä projekti menossa, muuhun kuin siis itse projektiin. Saatan paneutua projektiini siinä määrin, että  minut saa repiä pois sen ääreltä. Keskittymiskykyni on ääretön, mutta vain sellaisissa asioissa, jotka kiinnostavat minua. Epäkiinnostavia asioita en kykene tekemään lainkaan, siksi koulunkäynti on hieman…hankalaa välillä.

Jos minulla ei ole asperger, niin jotain minussa on kuitenkin vialla. Mitähän? *huokaus*

Minun täytyisi valita, mitä tahdon elämältäni, oikeasti.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa, ja kompromissia ei ole. Jos valitsen toisen, on toinen vaihtoehto kokonaan poissuljettu. En voi valita mitään tuolta väliltä. Valinnan tehtyäni minulla ei ole paluuta takaisin.
Ja valinta on tehtävä ennemmin tai myöhemmin, joka tapauksessa.

Vaihtoehto 1.
Oma onnellisuuteni, jolloin menetän suurimman osan niistä, joista välitän.

Vaihtoehto 2.
Oma kärsimykseni, jolloin saan pitää kaikki ne, joista välitän, mutta muutun päivä päivältä entistä enemmän tyhjän kuoren kaltaiseksi, kunnes lopulta kurjuudellani ei ole rajaa.

Ja mitähän tässä nyt sitten tekisi. Neuvoja kiitos.

Minulla oli tuossa muutama päivä sitten mielenkiintoinen keskustelu (väittely…tai oikeastaan jopa tappelu) erään kristityn nettikaverini kanssa. Normaalisti yritän välttää uskonkiistoja, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Jokainen uskokoon mihin haluaa, kunhan minulle ei pakkosyötetä mitään.

Mutta. Väittelymme aihe oli kosto ja anteeksianto.
Minä olen äärimmäisen kostonhimoinen. Minä en saa mielenrauhaa, ellei minua loukannut ihminen kärsi kymmenen kertaa pahemmin kuin mitä minä olen kärsinyt hänen vuokseen. Yleensä onnistun suunnitelmissani, ja olen siitä ylpeä.
Sanoin tämän kaverilleni, joka kauhistui. Hänen mukaansa jokaiselle täytyisi antaa anteeksi.
…Siis mitä?! Tätä en ole koskaan kristinuskossa ymmärtänyt.
Miksi MINUN pitäisi antaa anteeksi ihmiselle, joka ei kadu lainkaan tekoaan, ja tekisi sen uudelleen, jos vain olosuhteet sallisivat? Miksi minun pitäisi alistua kuin teuraaksi vietävä lammas? Minä en todellakaan anna anteeksi sellaiselle, joka ei kadu. Ja hyvin harvat ihmiset katuvat tekojaan oikeasti.
Toisaalta, usein en hyväksy minkäänmoista, en edes vilpitöntä, anteeksipyyntöä, jos minua on pahasti loukattu. Vaikka tuo ihminen matelisi polvillaan edessäni, en anna anteeksi vaan syljen hänen kasvoilleen! Minä en koskaan unohda pahoja loukkauksia. Petettyjä lupauksia. Paskan puhumista selän takana.
Ja miksi minun pitäisikään antaa anteeksi, jos kerran tuo henkilö on aivan tietoisesti tehnyt väärin minua kohtaan? Hänhän se tässä väärin on tehnyt, ja saa kärsiä seuraukset.

Kristinusko korostaa anteeksiantoa kaikille.
Mutta eikö se ole turhauttavaa katsoa, miten koulukiusaajat menestyvät elämässään, polkien maanrakoon kaikki tielleen osuvat? Miksi heille pitäisi antaa anteeksi? Eikö se ole tunne-elämän takia valitettavaa, että patoaa vihansa sisimpäänsä?
En todellakaan usko, ettei kunnon kristitty muka vihaa ketään. Paskapuhetta! Jokainen ihminen vihaa jotakin tai jotakuta.
En tietenkään tarkoita, että vihaan pitäisi takertua kuin hukkuva oljenkorteen. Joskus vain viha sattuu olemaan se ainoa tunne, jonka avulla selvitä maailmassa. Nähty on ja koettu.
En olisi tässä, jos en olisi halunnut kostaa kiusaajilleni ja osoittaa, että olen parempi kuin kukaan heistä.

Tiivistettynä;
Minä EN koe syyllisyyttä kostamisesta.
En näe mitään syytä siinä, miksi minä en muka saisi antaa takaisin niille, jotka ovat tehneet pahoja asioita minua kohtaan?
Kosto on loistava keino purkaa viha. Sillä pääsee eroon katkeruudesta ja saa mielenrauhan.
Ja kristinusko vain yrittää selittää, että kosto synnyttää vastakoston.
Ei aina. Kukaan niistä, joille olen antanut takaisin samalla mitalla, ei ole enää uskaltanut nousta minua vastaan.
Täytyy vain kostaa pahemmin kuin he olisivat ikinä voineet kuvitella.

Toinen silmäni valuttaa jotain nestettä poskelleni.
…kyyneleitä, huomaan mä.
Mutta miksi?

En jaksa enää ajatella, miksi. En jaksa miettiä, enkä tuntea enää mitään. Sillä ei ole merkitystä paskan vertaa, miltä minusta tuntuu. Ei enää. Teeskentelen iloista. Hymyilen ja nauran, vaikka sisäisesti en tule koskaan olemaan ehjä enää.
Jotain naksahti, jossain sydämen tienoilla. Se repesi kappaleiksi. Ehkä en ole koskaan ollutkaan ehjä. En varmaankaan ole. En usko niin. Ihminen ei vaan kykene kestämään kaikkea. Tie loppuu aina johonkin.
Minä en kestä muutoksia. En menetyksiä.
Ja menetyksiä olen kokenut elämäni aikana aivan liikaa. Tämä ei liity nyt vain bestikseeni (lakkaa aina ottamasta kaikkea itseesi).

OmegaZ, sinulle tiedoksi; elämässäni on niin helvetin paljon paskaa takana, että joskus näin vain tapahtuu - jotain napsahtaa. Jokin aivan mitättömältä tuntuva asia saa kaiken kaatumaan niskaani. Sitten alan käyttäytyä typerästi. Ymmärrän sinua täysin; en minäkään olisi kestänyt itseäni. Ota etäisyyttä niin paljon kuin sinusta tuntuu…mutta lupaan sinulle: jos otat sitä liikaa, en päästä sinua enää takaisin.

Minuun vain sattuu niin saatanasti, eikä kukaan hemmetti soikoon anna minun vain itkeä olkapäätään vasten! Ei, pahalla olollani ei ole mitään järjellistä syytä. Se johtuu siitä, etten voi unohtaa muutamia asioita…enkä ihmisiä. En voi unohtaa niitä asioita, mitä minulle on tapahtunut.

MINÄ EN AINA JAKSA OLLA VAHVA JA KESTÄÄ MENNEISYYTENI PAINOA!!!
MINÄ EN JAKSA!!! En enää…

Väsyttää aivan hulluna, ja jotenkin on sellainen..miten sen nyt sanoisi. Kihelmöivä olo. En jaksa pysyä paikoillaan, vaan koko ajan aivot raksuttaa ja hermostuttaa, sydän hakkaa kuin maratoonarilla.
Syy pahaan olooni on varmasti se, että ajattelen aivan liikaa. Kun minulle antaa aikaa, alan ajatella. Ja se ei todellakaan ole hyväksi, sillä minulla on äärimmäisen kieroutunut mieli; alan kehittää kummallisia salaliittoteorioita ja sitten saan paniikkikohtauksia ("entä jos se onkin niin?!").

Mutta asiasta ananaksiin.
Joita muuten en voi syödä, aiheuttavat ikenien kutinaa, inhaa.
Juu siis. Minulla on menossa pienoinen testi. Tahdon testata bestistäni…
…joskin, en usko että hän lukee tätä blogia kovinkaan usein. Siksipä voin kertoa testistä tässä, eikä sillä oikeastaan ole väliä. Ei hän kuitenkaan huomaa tätä.

Katson, kuinka kauan kestää, että hän ottaa minuun yhteyttä. Entisen bestikseni kanssa tämä testi osoitti sen, ettei hän välittänyt paskaakaan…(hän ei soittanut kolmeen kuukauteen).
Näin siis bestikseni (ja hänen tyttöystävänsä, jee jee) viimeksi eilen. Ja nyt odotan, että hän antaa elonmerkin itsestään. Laskenta alkaa..
..Mutta uskon vakaasti, että nykyinen bestikseni pitää lupauksensa ja ilmoittaa itsestään jotain…
..huomiseen mennessä. Toivottavasti.
Kyllä se ottaa muhun yhteyttä. Tahdon uskoa siihen.

Testin tarkoitus? No, itse asiassa, mä olen testannut mun jokaisen läheisen ystävän. Mä testaan niiden luotettavuutta ja sitä, kestääkö ne mua pahimmillani. En kykene luottamaan silti kehenkään täysin. Heidän on hyväksyttävä se.
Heidän on hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen; rakastettavana, itsepäisenä, suorapuheisena, kateellisena, mustasukkaisena ja suunnattoman julmana. Mä en muutu kenenkään takia. Olen oma itseni, enkä luovu siitä.
Ne, jotka eivät kykene hyväksymään tälläisena, saavat kengänkuvan takamuksiinsa.
Hyvin, hyvin harvat ovat jääneet jäljelle, ja heitä rakastan. <3 Kiitos heille siitä.
(Erityiskiitokset siskoilleni, jotka kestävät minua yhä, yhdeksäntoista vuoden jälkeenkin! *hali*)