Cheetahbirdin blogi

Daisarit. Melonit. Pallukkaiset. Rinnat.
Olen vatvonut tätä asiaa varmasti ennenkin, mutta vatvonpa vähän uudestaan, kun tekee mieli.

Jotenkin meidän kulttuurimme ylikorostaa isoja rintoja. Naisella TÄYTYY olla tissit, mahdollisimmat isot, eihän hän muuten ole nainen, ja tissien tulee näkyä. Okei. Kenenkään rinnat eivät ilmeisestikään täytä kulttuurimme laatuvaatimuksia, sillä joka kolmas nainen harkitsee rintaleikkausta. Yleensä tissien suurentamista. *syvä huokaus*

Minulla jos kellään on rintakompleksi. Valtava sellainen. Vaikka en sitä aina näytä, ja vaikutan siltä että olen pienten (AAAAAAAAAAAA-kuppi) rintojeni kanssa ihan okei, en todellakaan ole.
En tahdo käyttää uimapukua, koska en saa tungettua sen alle topattuja rintaliivejä. Hädintuskin kehtaan vaihtaa vaatteita pukukopissa (onneksi ei enää tarvitse, kun koulussakaan ei liikuntaa ole!). En HALUA olla ulkona sekuntiakaan ilman rintsikoita.
Ja kaikki tämä, miksi? Miksi minulla on niin suuri kompleksi tästä asiasta?
No. Ala-asteella minulla alkoivat menkat, MUTTA rintani eivät kasvaneet millään. Okei, se oli jo ihan tarpeeksi outoa ja sain kuulla siitä moneen kertaan, mutta ei se vielä itsetuntoani musertanut. Oikeasti sen olisi kuulemma pitänyt mennä toisinpäin. Luojatar sentään, jokainen ihminen on yksilö!
Mutta juu, asiaan takaisin. Kutosluokalla sain sitten näitä ihania ‘ootpas lauta ja ruma’-kommentteja päivittäin. Joskus päin naamaa, joskus selän takana supistuna. Kiusaaminen paisui lopulta valtaviin mittasuhteisiin, ja lopetin syömisen koska en uskaltanut seiskaluokan alussa enää mennä ruokalaan. Siitä lisää myöhemmin. Pärjäsin päivässä muutamalla leivänpalalla, jotka saatoin nekin oksentaa pois pelkkää pahaa oloani.
Voitte kuvitella, mitä moinen syömättömyys teki muutenkin hoikalle keholleni ja rintojeni kasvulle. Olette oikeassa, rintojeni kasvu PYSÄHTYI.

Vaikka itsetuntoni onkin palaamassa nyt vuosien jälkeen, lukion viimeisenä vuonna,(jättäkää huomiotta edellinen postaus, oli masennuspäivä ja sitä sattuu kaikille), en vain pääse tämän tissijutun yli.
En tunne itseäni kauniiksi. Tuntuu siltä, että omistan vain nännit, en tissejä.
Pahinta tässä on se, etten edes yhteiskunnan mittapuun mukaan VOI olla kaunis ilman tissejä, jos tahdon olla naisellinen.
Ja mitenkäs olla naisellinen ilman B-kupin rintoja? Ei mitenkään, kaiketi.

Vielä yksi juttu, joka vain pahentaa tätä kompleksia; vaatekaupat.
Siitä on vuosikausia, kun löysin vaatekaupasta kauniin ja minulle tissien kohdalta sopivan vaatteen. Oikeasti. Ne ovat kaikki liian isoja etumuksesta. Jäävät roikkumaan.
Jee, nyt masentaa taas. Taidan mennä tuonne itkemään tissittömyyttäni, kiitos hei.

Minulla on taas sellainen päivä.
Tuntuu, etten ole mitään. Että olen olemassa vain toisten vuoksi, en itseni.
En ole koskaan osannut arvostaa itseäni. Muodostan arvoni toisten sanojen ja tekojen kautta. Myös niiden kautta, mitä toiset jättävät tekemättä.
Toivon aina, että merkitsisin jotakin jollekulle. Jotain suurta jollekulle, joka merkitsee minulle paljon.
Minulle ei riitä, että kuulen olevani tärkeä kerran silloin tällöin. Tahdon, että joku sanoo sitä minulle odottamattomissa tilanteissa. Aivan yllättäen. Silloin uskonkin sen.
En ole vahva. Voin näyttää siltä, mutta oikeasti minuun sattuu. Olen hämmentynyt siitä, että olen kestänyt näin paljon särkymättä.

Kipuni näkyy ulospäin vihan aurana. Kukaan ei uskalla lähestyä minua, sillä minä pelkään jokaista uutta tuttavuutta.
Kun pelkään, vihaan. Se suojaa minua pahalta. Se suojaa minulta ihmisiltä, jotka käyttäisivät minua hyväkseen. Satuttaisivat. Hylkäisivät.

Minuun on mahdotonta tutustua lähemmin.
Olen äärimmäisen hidas muodostamaan luottamussuhteen.
Luottamukseni on myös helppo menettää. Rakkauteni voi salamannopeasti muuttua vihaksi, jolloin myös kostan kokemani vääryydet.
Vihani ei sammu milloinkaan. Joskus se oli ainut voima, joka piti minut elossa.
Siksi en kykene päästämään siitä irti.

Kyllä, minut on hylätty.
Kyllä, minua on hyväksikäytetty. Niin fyysisesti kuin myös henkisesti.
Kyllä, minua on satutettu. Useasti. Ja olen joka kerran noussut ylös.

Tämä on masennusmerkintä. Tuntuu pahalta, niin itseni kuin ystävieni puolesta. Niiden harvojen ystävien, jotka minulla on vielä jäljellä.
Suurimman osan vanhoista ystävistäni olen hylännyt, tai he ovat hylänneet minut.
Olen polttanut sillat takanani, en voi enää palata sinne mistä tulin.
Olivatko he edes ystäviäni, kun he lopettivat yhteydenpidon? Vai lopetinko minä sen?
Olivatko he edes ystäviäni, kun he suuttuivat minulle asioista, joita en tehnyt?
Olivatko he edes ystäviäni, kun he satuttivat minua enemmän kuin tiesinkään? Viilsivät sydämeni auki ja jättivät vuotamaan kuiviin.
Ei, he eivät olleet. He eivät ansainneet minun luottamustani.

Kävin sitten lekurissa tänään. Tulos:
1. Hengitystiet avaava lääke. (doping-aine kuulemma! 8D tämä tyttö lähtee urheilukilpailuihin…Not). Tämä siis nuhaan ja parantamaan limakalvojani, jotka ovat ihan rikki ja verillä ja ties mitä kaikkea muuta ihanaa. Lääkäri oikein irvisti nähdessään nenäni limakalvot.
2. Antibioottikuuri, keuhkoputkentulehdukseen, jos tuo edellinen lääke ei tehoa muutamassa päivässä ja nuha vaan jatkuu. Voi voi. Mukavia nappeja sinänsä, koska ne aiheuttaa aurinkoihottumaa…8D

Sokerina pohjalla, mulla oli kuin olikin silmätulehdus!
…Tuota, onnistuin mokaamaan lääkärissä oikein olan takaa. Keskustelumme;
Minä: "Mut mut mutta, entäs nää mun silmät? Kun ne räkii, eiku siis rähmii?"
Lääkäri: "No silmätip-"
Minä: "MUTTA voidettakin on, eikös vain?" *elätellen toivetta siitä, että voide vaan kevyesti levitetään yläluomen päälle ja se on siinä*
Lääkäri: "Kyllä, määrään sinulle sitten sitä, mutta…"
Minä: "Juu!"
Resepti kirjoitettiin. Tulostettiin. Ja allekirjoitettiin.
Lääkäri: "Osaathan sinä käyttää tätä voidetta?"
Minä: "…?"
Lääkäri: "1cm voidetta puristetaan alaluomen alle, kirvelee hetken aikaa ja näkö voi sumentua vartiksi, mutta sitä ei tapahdu kaikilla."
Minä: "….!!!…juu kiitos…"
Lääkäri selittää jotakin vielä muista lääkkeistä, ja sitten voinkin poistua.
Perhana. Olisi pitänyt ottaa ne saakutin tipat…kirvelevää voidetta alaluomen alle…Ihanaa.

Testasin tuota töhnää sitten kotona. Tulos; järjetön huuto kajahtaa vessasta, kihlattu ryntää paikalle ja minä puristan lavuaaria rystyset valkoisina ja inisen, kun mönjä kirvelee aivan maan perkeleesti. Ja näkökenttä on niin sumea, etten nähnyt mitään selkeästi viiteen minuuttiin.
Taidan vastedes ottaa niitä silmätippoja. <___<

Tämä saa jo luvan riittää! Olen jo toisen kerran kipeä KESÄN aikana! Kesäkuussa oli vaikea poskiontelontulehdus. Sitten oli jännetupintulehdus viime kuussa. Nyt on joku ihmeen nuhakuumeyskä-mikälie. En jaksa, en kestä, vituttaa.Tämäkin tauti on kestänyt nyt, argh, kaksi viikkoa. Miksi mä olen koko ajan kipeä? KOKO AJAN.
Ei ole kyseessä huono yleiskunto/huono ruokavalio. Kuntoni on hyvä, syön terveellisesti. Silti jatkuvasti väsyttää, ärsyttää, ja on kipeä jokin paikka. Vuorotellen.

Heräsin viime yönä siihen, etten saanut toista silmää auki. Pelästyin melkein sydänkohtauksen partaalle, otin peilin kouraan ja sytytin pöytälampun. Rähmää? Pyyhin kellertävän mönjän pois, MOLEMMISTA silmistä. En saanut unta kolmeen tuntiin sen jälkeen, kun pelotti etten saa silmiä ollenkaan auki toisen kerran herätessäni.
JA NYT tajusin, että hemmetti vie, mulla on silmätulehdus. SILMÄ-FUCKING-TULEHDUS jumalauta!!! Eli siis yksi kalleimmista taudeista. Miksikö? NO:
Mun täytyy heittää kaikki silmämeikit pois. Voi olla pöpöjä. Ja ostaa siis uudet. Jos joku mies lukee tätä, hän voi ajatella, että mikäs siinä, ostaa uudet. Eikös se ole kivaa? No saakutti kun ei ole! Ripsiväri maksaa noin 15 euroa. Luomiväri noin kympin. Kajali 8 euroa. Ja ei, en kykene siirtymään halvempiin meikkeihin (ensinnäkin niitä ei ole kuin yksi), sillä saan niistä allergiaa. Että näin. Ja satun olemaan työtön opiskelija, jolla on hädintuskin varaa ostaa ruokaa. Mistä ihmeestä mä ne rahat revin? Persnahasta?!

Kaiken kukkuraksi koulu alkaa tiistaina. MIKSI tämän rähmimisen piti aloittaa tänään?! En mä VOI lähteä ulos ILMAN meikkiä. En. Vaan. Voi. Koska olen ruma. Varsinkin kun silmät on keltaisessa töhnässä. *itkee surkeana näppäimistöä vasten*….hemmetin koulu. Ja sinnekin on pakko mennä. Vaikka silmät valuukin räkää. Itikseenkin pitäisi lähteä siskon kanssa. Kehtaakohan sitä.
…Pakkohan se on, kun lupasin. Laitan hupun päähän. Ei ei, kun paperipussin.