Cheetahbirdin blogi

Olen kai sitten oikein kauhen kamala rasssisti (sähinää kiitos), kun minun mielestäni on uskomattoman röyhkeää ja VÄÄRIN, että somalit pääsevät 20-henkisine perheineen Helsingin asuntojonoissa rehellisten veronmaksajien ohi.
Minä olen opiskelija. KÖYHÄ opiskelija. Asun kihlattuni kanssa pienessä kaksiossa, kuten jo todettu useaan otteeseen.
Minulla EI ole tuloja, koska opiskelutahtini on liian tiivis töiden tekemiseen. Minua HÄVETTÄÄ elää yhteiskunnan rahoilla, ja heti, kun lukio loppuu, aloitan työnteon. Piste.
Minusta tulee opettaja, kunhan pääsen koulutukseen ensi vuoden puolella. Aion tehdä töitä suomalaisten nuorten kouluttamiseksi, sillä tunnen voimakasta kutsumusta siihen ammattiin.
SILTIKÄÄN, vaikka NYT olen köyhä kuin kirkonrotta, en mene valittamaan sossulle, että yhyy, minulla on liian pieni asunto. Minä olen aivan tyytyväinen, koska tiedän, että päästyäni töihin minulla on varaa ehkä jopa ostaa oma asunto kihlattuni kanssa.

Miksi somalit eivät ole tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Miksi he ovat enemmän tasa-arvoisia kuin me, kantaväestö?
Minua suututtaa! Raivostuttaa! Mitä olen jutellut muiden suomalaisten kanssa, 97% on sitä mieltä, että ensin pidetään huolta OMISTAMME, vanhuksista, lapsista ja sairaista, VASTA sitten muista, jos rahaa jää yli.

Lähetin sähköpostia ministeri Astrid Thorsille, jo neljännen kerran kahden kuukauden sisään. Vastausta ei kuulu miltään suunnalta. Taitaa ministerillä olla mennyt pupu pöksyihin.
Thors on täysin holtiton mamupolitiikkansa suhteen. Sanoisin pahemminkin, jos siitä ei saisi kunnianloukkaussyytettä.
Olen syvästi järkyttynyt siitä, yhä, että MINÄ en rehellisenä veronmaksajana varmaan edes kykene asumaan Helsingissä muutaman vuoden kuluttua korkeiden vuokrien vuoksi, mutta kappas, somaleille annetaan ILMAINEN asunto Helsingin luksusalueilta. MIKSI, MIKSI, MIKSI?!

Toivottavasti tämä epätoivoinen huuto kantaa kauas.

…Iski sitten tännekin.
Kihlatulla ja mulla on molemmilla yli 38 astetta kuumetta, kurkku kipee, yskä, ja joka paikkaa särkee aivan maan pirusti. Sikainfluenssa terveysaseman puhelimen mukaan, ei saa minnekään mennä viikkoon. Jes.

Katsotaan, katsotaan, josko oireet lieventyy. Tai pahenee. Ilmoitan kyllä, jos päädyn teho-osastolle.

En mä tätä tautia pelkää. Mua ärsyttää se mokoma hysteria, joka tän flunssan pohjalta on noussut. Ja EI, rokotetta en ole ottanut enkä ota. Minuun ei pistetä elohopeaa. PISTE.
…Inhottaa vain olla pois koulusta. Oikeasti, en tahdo olla poissa. ARGH!!! Ja juuri ennen koeviikkoa! MIKSI MINÄ?! (ja kihlattu).

Näin eilen Mansonin, idolini, toisen kerran elämäni aikana. HÄN oli aivan ihana, täydellinen ja mahtava, mutta muut fanit…No.
Laitanpa listan siitä, mitä elämäni kamalimman keikan aikana ehti tapahtua.

1. Siellä oli KUUMAA ja AHDASTA eikä saanut happea. En ole koskaan HIONNUT niin paljon. Kihlattu pyörty sinne…onneksi hän virkosi pian eikä käynyt pahemmin, mutta yksi tyttö pyörtyi myös ja putosi kaikkien jalkoihin…eikä kukaan auttanu sitä! Eikä kukaan väistänyt, tunkivat vaan kahta kauheammin lähemmäs, "jee tilaa!". Hän olisi kuollut, jos kihlattu ei ois nostanu sitä ylös sieltä…

 2. Mun ja kihlatun edessä oli KOLME saatanan pitkää (yli 180cm) muijaa, joilla oli yli 20cm korot. Ja pyysin niitä kohteliaasti väistämään vähän sivummalle, jotta näkisin muutakin kuin kasan hiuksia, mutta EI! He totesivat tylysti, että se ei ole niiden ongelma, jos mä olen pätkä.

 3. Yksi tyyppi iski mua olkapäähän matalapiikkisellä niittirannekkeella, ja veti mua hiuksista päästäkseen eteenpäin. Mulla on järjettömät mustelmat käsissä.

 4. Yksi toinen tyyppi puolestaan, mun oikealla puolella huitova jätkä, iski mua kyynerpäällä silmään ja mun lasien toinen linssi tipahti väkijoukon jalkoihin. Pyysin sitä väistämään jotta voisin etsiä sen, mutta se ei kuulemma ‘ollut hänen ongelmansa jos olen sokea’.
Onneksi linssi löytyi keikan jälkeen, ehjänä kuin ihmeen kaupalla. Oli kyllä melkoinen paniikki siinä sitten, kun Beautiful People lähti soimaan (sen biisin aikana KUULUU hyppiä).

…Kaiken kaikkiaan puolet keikasta meni ohi silmien, kun ensin en nähnyt lavalle ja sitten en nähnyt kuin toisella silmällä. *huokaus*
Jäi paha maku suuhun ja itketti. Ei viime kerralla ollut moista. Mikä ihmisiin on mennyt? Miten omasta ikäluokastani, ja varsinkin niistä nuoremmista, on tullut moisia itsekkäitä kusipäitä?

MUTTA mä sain palasen Mansonista (eli sen hihaa kiinni pitäneen nahkanauhan, jonka se heitti yleisöön). Ja sain keikkapaidan.
Ja linssikin on ehjä.
Okei, olen ihan tyytyväinen sittenkin.

Alkuselvitys tilanteestani; olen opiskelija, asun Helsingissä kihlattuni kanssa samassa asunnossa.
En saa töitä laman/työkokemattomuuden/ulkonäköni vuoksi, joten joudun turvautumaan ah-niin-ihaniin Suomen sosiaaliturvan tukiin. Eli suomennettuna elän Kelan ja Sosiaalitoimiston rahoilla. Mitä en tahtoisi tehdä, olen hakenut reippaasti yli 200 paikkaa tänä vuonna, mutta vain 30 on vastannut; "et ole hakemamme henkilö". Joten minkäs teet, hitto. Alkaa jo toivo mennä.

Mutta asiaan. Joka ikinen kuukausi minun pitää matkustaa metrolla 10 minuuttia sosiaalitoimistoon. Ihan kävelymatkan päässä on myös sossu, mutta siellä EN saa asioida, koska se keskittyy vain maahanmuuttajiin. Kuulemma on kolmisen vuotta sitten ollut aivan kaikkien ulottuvilla oleva sossu. No, mikäpäs siinä, tykkään mennä metrolla.
Siis, joka ikinen kuukausi minun pitää täyttää se hakemus, jossa kerron joka kerta sen saman tilanteen: tarvitsen tukea vuokran maksuun ja ruoan ostamiseen. Tarvitsen tukea, koska en saa töitä ja Kelan tuet eivät riitä (en siis saa opintorahaa, saan ainoastaan 200 euroa asumislisää vanhempien suurien tulojen vuoksi). Ja EI, pidempää päätöstä EN SAA. Enkä kuulemma voikaan saada.

No, tuossa viikon alussa menin taas sinne laitokseen ja täyttelin paperia raskaasti huokaillen. Kirjoitin ummet ja lammet siitä, kuinka paljon saan mistäkin rahaa ja kuinka paljon minulla menee rahaa, käytin koko hakemuksen täyttämiseen noin 15 minuuttia.
Saman pöydän ääressä oli kanssani muslimimies. Katselin syrjäsilmällä hänen samanlaista paperiaan. Hän haki tukea puoleksi vuodeksi. Okei. Selvä juttu. Hän täytti nimensä ja osoitteensa. Juu, tuttua.
Sitten hän käänsi sivua, allekirjoitti paperin ja vei sen sosiaalitoimiston luukulle, jonne valmiit hakemukset viedään.
…Ja arvatkaapa mitä? Se tyyppi siellä tiskin toisella puolella otti hakemuksen vastaan, katsoi sen läpi, ja totesi; "no niin, tämähän on ihan kunnossa. Päätös tulee viikon sisällä".

Olen SANATON. Ensinnäkin, puolen vuoden päätös? Viikon sisällä!
Minä joudun tappelemaan kuukauden rahoista ainakin kaksi viikkoa, ja olemaan järjettömässä stressissä miettien, saankohan sitä rahaa vai en, maksanko laskut vai ostanko ruokaa!
SUUTUTTAA!

Muuten. Terveyskeskuksissa on myös kumma juttu; oltiin kihlatun kanssa jonottamassa päivystävälle terveydenhoitajalle. Jonotimme ensin puoli tuntia, ja meidän jälkeemme sinne tuli jonottamaan musliminainen burkassa. Tämä nainen jonotti kymmenen minuuttia, ja meni sitten tiskille valittamaan, että hänen pitää päästä nyt heti. Ja arvatkaa mitä?
Oikein, nainen pääsi ennen meitä sisään. Ilman mitään erityisperusteluja.
Jonotimme sitten vielä tunnin lisää, raivosta kiehuen kun toinenkin musliminainen pääsi edellemme samalla taktiikalla.

Tämä alkaa olla jo aika rasittavaa. Mutta mitä ihmettä minä voin tehdä, kun tämä monikulttuurisuus on niin ihana asia ja rikkaus ja luonnollista?!?!

Valitukseni aihe on, taas kerran, rakas purisijani Jade. Kissalla on kiima. Kolmatta viikkoa. (Syynä alakerran kaksi leikkaamatonta kollia, ah onnea). Kauhea huuto, jatkuva perseen nostelu, lattialla kieriskely…ja se joka paikkaan kuseminen. ONNEKSI leikkaus on edessä.

Jade leikataan muutaman viikon päästä (sillä tuollaista ei kestä katsella kukaan), mutta olen alkanut harkita asiaa.
Entä jos tuo joka hemmetin paikkaan kuseminen ei johdukaan kiimasta, eikä olekaan merkkailua? Kun otus kieltäytyy itsepintaisesti käyttämästä hiekkalaatikkoa pissin tekemiseen, ja käy lorottelemassa täysin tyytyväisenä lattialle, vaatteille, lavuaariin, keittiön pöytätasanteelle, lattialle unohtuneille lehdille and so on.

En enää jaksa uskoa, että kyse olisi normaalista merkkailusta, sillä tänään huomattiin kihlatun ja kaverin kanssa merkillinen seikka; Jade yrittää kovasti kyllä äkistää pissaa hiekkalaatikkoon, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Ja kyllä se sinne paskat vääntää, ei siinä mitään.
Lisäksi kattimus on laihtunut melko rajusti, luulin senkin johtuvan tuosta kauheasta mouruamisesta (siksi myös leikkaus, otusparka).
…Apua, jos kyseessä onkin jokin tauti. Virtsakivet. Virtsatulehdus! Mitä minä teen tuon vauvani kanssa?
En tahdo, että koko asunto haisee kuselle. Enkä tahdo tuosta rakkaastani luopuakaan, se tuntuu väärältä.

Lisäksi tässä asiassa on kummallinen sivuseikka. Kun tuo kuseminen alkoi pahentua noin kuukausi sitten (sillä oli tuo ongelma kun se tuli tänne, mutta silloin kultani kusaisi vain harvakseltaan keittiön nurkkaan, noin kerran kahdessa viikossa. Nykyään kuseminen muualle kuin laatikkoon on päivittäistä), yritimme kihlatun kanssa ottaa yhteyttä vanhoihin omistajiin…
…niin juu, Jade on tullut meille puolivuotiaana, kun edelliset omistajat eivät voineet pitää sitä poikansa allergian vuoksi…
…ah, siis, yritimme ottaa yhteyttä Jaden edelliseen perheeseen ja tulos oli, ettemme saaneet vastausta. Luuri lyödään korvaan, sähköposteihin ei vastata.
Näinköhän Jadesta oikeasti luovuttiin allergian vuoksi?
Olikohan tuo ongelma jo edellisessä perheessä?

Niinpä niin, mitä tehdä? Soitin eläinlääkäriin, joka vakuutti kyseessä olevan vain merkkailupissaus.
Mitä en vain jaksa enää uskoa, yhden pilalle menneen koululaukun ja kustun lompakon jälkeen.
Koska olen kuullut, ettei merkkipissa haise ihmisen nenään…ja uskokaa pois, tuo kyllä löyhkää niin että taju melkein lähtee.

Neuvoja? En tahdo luopua kissastani, mutta se alkaa näyttää vääjäämättömältä, jos tuota ei saada loppumaan. Eläinlekurikäynti heti huomenna. Pelottaa ja ahdistaa. Tavallaan olisin helpottunut, jos virtsatietulehdus olisi, koska silloin tuo varmasti loppuisi! Jos Jadella ei ole mitään fysiologista syytä kusta vaatteitani piloille, en tiedä mitä tehdä.

KYLLÄ, vastaan jo valmiiksi muutamaan asiaan.
1. Hiekkalaatikoita on tarpeeksi, eikä hiekkamerkkiä ole vaihdettu. Ennen tehnyt aivan nätisti kaiken laatikkoon, mitä nyt välillä käynyt siellä jo mainitussa nurkassa.
2. Kolme kissaamme tulevat toimeen loistavasti, kaikki saavat yhtä paljon rakkautta ja huomiota osakseen.
3. Mitään olennaista muutosta ei ole tapahtunut, eikä kissalla ole muita stressin oireita kuin tuo kuseminen.
4. Pissaus on jokapäiväistä. Eteiseen, keittiöön, makkariin. Yleensä lattialle, mattoja välttää. Vasta tänään kusaisi laukkuni päälle.
5. Syö kostutettuja eläinkaupan raksuja ja märkäsapuskaa sekaisin. Vanhassa kodissaan tosin kuulemma syönyt vain halpisraksuja (rainbow), voisiko ongelma johtua siitä?

Kiitos ja kumarrus.

Daisarit. Melonit. Pallukkaiset. Rinnat.
Olen vatvonut tätä asiaa varmasti ennenkin, mutta vatvonpa vähän uudestaan, kun tekee mieli.

Jotenkin meidän kulttuurimme ylikorostaa isoja rintoja. Naisella TÄYTYY olla tissit, mahdollisimmat isot, eihän hän muuten ole nainen, ja tissien tulee näkyä. Okei. Kenenkään rinnat eivät ilmeisestikään täytä kulttuurimme laatuvaatimuksia, sillä joka kolmas nainen harkitsee rintaleikkausta. Yleensä tissien suurentamista. *syvä huokaus*

Minulla jos kellään on rintakompleksi. Valtava sellainen. Vaikka en sitä aina näytä, ja vaikutan siltä että olen pienten (AAAAAAAAAAAA-kuppi) rintojeni kanssa ihan okei, en todellakaan ole.
En tahdo käyttää uimapukua, koska en saa tungettua sen alle topattuja rintaliivejä. Hädintuskin kehtaan vaihtaa vaatteita pukukopissa (onneksi ei enää tarvitse, kun koulussakaan ei liikuntaa ole!). En HALUA olla ulkona sekuntiakaan ilman rintsikoita.
Ja kaikki tämä, miksi? Miksi minulla on niin suuri kompleksi tästä asiasta?
No. Ala-asteella minulla alkoivat menkat, MUTTA rintani eivät kasvaneet millään. Okei, se oli jo ihan tarpeeksi outoa ja sain kuulla siitä moneen kertaan, mutta ei se vielä itsetuntoani musertanut. Oikeasti sen olisi kuulemma pitänyt mennä toisinpäin. Luojatar sentään, jokainen ihminen on yksilö!
Mutta juu, asiaan takaisin. Kutosluokalla sain sitten näitä ihania ‘ootpas lauta ja ruma’-kommentteja päivittäin. Joskus päin naamaa, joskus selän takana supistuna. Kiusaaminen paisui lopulta valtaviin mittasuhteisiin, ja lopetin syömisen koska en uskaltanut seiskaluokan alussa enää mennä ruokalaan. Siitä lisää myöhemmin. Pärjäsin päivässä muutamalla leivänpalalla, jotka saatoin nekin oksentaa pois pelkkää pahaa oloani.
Voitte kuvitella, mitä moinen syömättömyys teki muutenkin hoikalle keholleni ja rintojeni kasvulle. Olette oikeassa, rintojeni kasvu PYSÄHTYI.

Vaikka itsetuntoni onkin palaamassa nyt vuosien jälkeen, lukion viimeisenä vuonna,(jättäkää huomiotta edellinen postaus, oli masennuspäivä ja sitä sattuu kaikille), en vain pääse tämän tissijutun yli.
En tunne itseäni kauniiksi. Tuntuu siltä, että omistan vain nännit, en tissejä.
Pahinta tässä on se, etten edes yhteiskunnan mittapuun mukaan VOI olla kaunis ilman tissejä, jos tahdon olla naisellinen.
Ja mitenkäs olla naisellinen ilman B-kupin rintoja? Ei mitenkään, kaiketi.

Vielä yksi juttu, joka vain pahentaa tätä kompleksia; vaatekaupat.
Siitä on vuosikausia, kun löysin vaatekaupasta kauniin ja minulle tissien kohdalta sopivan vaatteen. Oikeasti. Ne ovat kaikki liian isoja etumuksesta. Jäävät roikkumaan.
Jee, nyt masentaa taas. Taidan mennä tuonne itkemään tissittömyyttäni, kiitos hei.

Tämä saa jo luvan riittää! Olen jo toisen kerran kipeä KESÄN aikana! Kesäkuussa oli vaikea poskiontelontulehdus. Sitten oli jännetupintulehdus viime kuussa. Nyt on joku ihmeen nuhakuumeyskä-mikälie. En jaksa, en kestä, vituttaa.Tämäkin tauti on kestänyt nyt, argh, kaksi viikkoa. Miksi mä olen koko ajan kipeä? KOKO AJAN.
Ei ole kyseessä huono yleiskunto/huono ruokavalio. Kuntoni on hyvä, syön terveellisesti. Silti jatkuvasti väsyttää, ärsyttää, ja on kipeä jokin paikka. Vuorotellen.

Heräsin viime yönä siihen, etten saanut toista silmää auki. Pelästyin melkein sydänkohtauksen partaalle, otin peilin kouraan ja sytytin pöytälampun. Rähmää? Pyyhin kellertävän mönjän pois, MOLEMMISTA silmistä. En saanut unta kolmeen tuntiin sen jälkeen, kun pelotti etten saa silmiä ollenkaan auki toisen kerran herätessäni.
JA NYT tajusin, että hemmetti vie, mulla on silmätulehdus. SILMÄ-FUCKING-TULEHDUS jumalauta!!! Eli siis yksi kalleimmista taudeista. Miksikö? NO:
Mun täytyy heittää kaikki silmämeikit pois. Voi olla pöpöjä. Ja ostaa siis uudet. Jos joku mies lukee tätä, hän voi ajatella, että mikäs siinä, ostaa uudet. Eikös se ole kivaa? No saakutti kun ei ole! Ripsiväri maksaa noin 15 euroa. Luomiväri noin kympin. Kajali 8 euroa. Ja ei, en kykene siirtymään halvempiin meikkeihin (ensinnäkin niitä ei ole kuin yksi), sillä saan niistä allergiaa. Että näin. Ja satun olemaan työtön opiskelija, jolla on hädintuskin varaa ostaa ruokaa. Mistä ihmeestä mä ne rahat revin? Persnahasta?!

Kaiken kukkuraksi koulu alkaa tiistaina. MIKSI tämän rähmimisen piti aloittaa tänään?! En mä VOI lähteä ulos ILMAN meikkiä. En. Vaan. Voi. Koska olen ruma. Varsinkin kun silmät on keltaisessa töhnässä. *itkee surkeana näppäimistöä vasten*….hemmetin koulu. Ja sinnekin on pakko mennä. Vaikka silmät valuukin räkää. Itikseenkin pitäisi lähteä siskon kanssa. Kehtaakohan sitä.
…Pakkohan se on, kun lupasin. Laitan hupun päähän. Ei ei, kun paperipussin.

Siis. Koneeni kanssa on ollut ongelmia jo viikon verran, olen kironnut sen jo useampaan otteeseen alimpaan helvettiin.
Ensin siitä meni emolevy. Poks vain, juuri kun takuutakaan ei enää ole (kolme vuotta vanha emolevy). Yritin vaihtaa BIOSin patterin, jos se siitä olisi ollut kiinni, mutta ei, neitiseni (kyllä koneeni on nainen) ei lähtenyt käyntiin.
Ei muuta kuin iskältä lainaa ja ostamaan uudet osat koneeseen. MUTTA koska vanha näytönohjaimeni (joka oli myös kenkutellut jo vuoden, on viitisen vuotta vanha) oli AGP-liittimellä, täytyi minun myös ostaa uusi näytönohjain, jossa olisi uusi PCI-E-liitäntä! Tämäpä hauska yllätys, mutta osasin jo aavistaa sen.
Ostelin sitten MSIn emolevyn ja ATI Radeon HD4650-näyttiksen, 512MB.

*sigh* Asentelin ajureita ties kuinka kauan, ja sitten netti lakkasi toimimasta. Perhana. Temppuilin sen kanssa sitten päivän, ja sain toimimaan…(joskin joudun joka kerta, kun käynnistän koneen, yhdistämään uudelleen nettiin…kiukuttaa )

JA sitten, tänään, näyttöni oli pelkkää mustaa täynnä, pieni valkoinen viiva vilkkui nurkassa.  O_O Hyvin hämmentävää. Ei suostunut edes vikasietotilaan menemään, mokoma paskiainen. Yritin käynnistää uudelleen ja uudelleen, ei mikään toiminut.
Turhautuneena tuossa muutama tunti sitten kiskaisin mp3-soittimeni laturijohdon (USB) irti. Sitten yritin vielä kerran, ärtyneenä.
…JA vikasietotila toimi, kun painoin kerran F8. JA sitten Windows käynnistyi restartin jälkeen normaalisti! Miten ihmeessä?!
Kaikki johtui siis tuosta perhanan mp3-soittimen laturista. Mitä helvettiä? Itse asiassa nyt naurattaa. Katsotaan, toimiiko tämä paskiainen huomenna kunnolla, vai ilmeneekö jotain uutta mukavaa…

Tänään se tapahtui. Minä katkaisin välit ihmiseen, jota kerran rakastin, jota kerran vihasin enemmän kuin elämää itseään.
Minä en kestänyt enää, enkä itke enää yhtä ainuttakaan kyyneltä hänen takiaan. Suurin osa niistä katkerista kyynelistä on itketty turhaan, tiedän. Monta vuotta, mitä, miltei viisikö niitä lie, toivoin voivani muuttaa häntä.
Toivoin, että hän tajuaisi, kuinka paljon välitän. Ymmärtäisi, että tein kaikkeni auttaakseni häntä. Kaikkeni annoin hänen vuokseen silloin…joskus.

Koskaan en kuullut kiitosta. Anteeksipyyntö tuli hieman myöhässä, arpien jo asetettua pysyvästi sieluuni. Vuosia minä kestin sitä, että olin mitätön hänelle. Arvoton orja, joka arvosti häntä enemmän kuin ketään muuta.
Jokainen hyvä tekoni oli turhaa. Hän ei muista niitä. Hän ei muista, kuinka yritin puolustaa häntä hänen kiusaajiaan vastaan. Ei muista, miten tahdoin aina olla hänen tukenaan, lohduttaa, auttaa.
Minä en kelvannut hänelle yhtään minään.
Olisin tahtonut silloin joskus olla enemmän kuin ystävä, mutten kelvannut edes kaveriksi. Se koski silloin, se kirpaisee yhä välillä.

Kuukausia takaperin sain hänet viimein tavoitettua, luultuani häntä ensin kuolleeksi, itsemurhan tehneeksi. Voitte kuvitella, kuinka olin onneni kukkuloilla. Animecon oli tulossa, ja hän lupaili tulla käymään luonani.
Suunnittelimme yhdessä, kuinka hän voisi tulla tänne vaikka viikoksi. Lupasin maksaa jopa hänen ruokansa.
Mutta sitten yhteydenpito katkesi.
Yritin soittaa hänelle, kun Animecon alkoi lähestyä uhkaavasti. Ei vastausta, sain luurin korvaani. Sähköpostini eivät menneet kai perille.
Pahinta aavistaen soitin ystävälleni S:lle. Hän kertoi hämmentyneenä, että tämä ihminen oli valittanut sitä, ETTEN TAHDO häntä luokseni Animeconin ajaksi, vaikka hän oli pyytänyt kauniisti yöpaikkaa.
Minä räjähdin silloin, mutta annoin asian olla. Ajattelin, että tällä ihmisellä ei varmaan ole edes varaa tulla Animeconiin.

Olin väärässä. Tänään sain tiedon, että eräs toinen ystäväni oli tavannut tämän ihmisen Animeconissa.
…Silloin minulla musteni. Maailma musertui, koska tajusin sen viimein.
Minä olen hänelle vain ilmaa.
En ole koskaan ollut enempää.
Olen aina ollut mitätön.
Täysin arvoton hänelle.
Vaikka minä rakastin häntä niin paljon.

Minulla oli tuossa muutama päivä sitten mielenkiintoinen keskustelu (väittely…tai oikeastaan jopa tappelu) erään kristityn nettikaverini kanssa. Normaalisti yritän välttää uskonkiistoja, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Jokainen uskokoon mihin haluaa, kunhan minulle ei pakkosyötetä mitään.

Mutta. Väittelymme aihe oli kosto ja anteeksianto.
Minä olen äärimmäisen kostonhimoinen. Minä en saa mielenrauhaa, ellei minua loukannut ihminen kärsi kymmenen kertaa pahemmin kuin mitä minä olen kärsinyt hänen vuokseen. Yleensä onnistun suunnitelmissani, ja olen siitä ylpeä.
Sanoin tämän kaverilleni, joka kauhistui. Hänen mukaansa jokaiselle täytyisi antaa anteeksi.
…Siis mitä?! Tätä en ole koskaan kristinuskossa ymmärtänyt.
Miksi MINUN pitäisi antaa anteeksi ihmiselle, joka ei kadu lainkaan tekoaan, ja tekisi sen uudelleen, jos vain olosuhteet sallisivat? Miksi minun pitäisi alistua kuin teuraaksi vietävä lammas? Minä en todellakaan anna anteeksi sellaiselle, joka ei kadu. Ja hyvin harvat ihmiset katuvat tekojaan oikeasti.
Toisaalta, usein en hyväksy minkäänmoista, en edes vilpitöntä, anteeksipyyntöä, jos minua on pahasti loukattu. Vaikka tuo ihminen matelisi polvillaan edessäni, en anna anteeksi vaan syljen hänen kasvoilleen! Minä en koskaan unohda pahoja loukkauksia. Petettyjä lupauksia. Paskan puhumista selän takana.
Ja miksi minun pitäisikään antaa anteeksi, jos kerran tuo henkilö on aivan tietoisesti tehnyt väärin minua kohtaan? Hänhän se tässä väärin on tehnyt, ja saa kärsiä seuraukset.

Kristinusko korostaa anteeksiantoa kaikille.
Mutta eikö se ole turhauttavaa katsoa, miten koulukiusaajat menestyvät elämässään, polkien maanrakoon kaikki tielleen osuvat? Miksi heille pitäisi antaa anteeksi? Eikö se ole tunne-elämän takia valitettavaa, että patoaa vihansa sisimpäänsä?
En todellakaan usko, ettei kunnon kristitty muka vihaa ketään. Paskapuhetta! Jokainen ihminen vihaa jotakin tai jotakuta.
En tietenkään tarkoita, että vihaan pitäisi takertua kuin hukkuva oljenkorteen. Joskus vain viha sattuu olemaan se ainoa tunne, jonka avulla selvitä maailmassa. Nähty on ja koettu.
En olisi tässä, jos en olisi halunnut kostaa kiusaajilleni ja osoittaa, että olen parempi kuin kukaan heistä.

Tiivistettynä;
Minä EN koe syyllisyyttä kostamisesta.
En näe mitään syytä siinä, miksi minä en muka saisi antaa takaisin niille, jotka ovat tehneet pahoja asioita minua kohtaan?
Kosto on loistava keino purkaa viha. Sillä pääsee eroon katkeruudesta ja saa mielenrauhan.
Ja kristinusko vain yrittää selittää, että kosto synnyttää vastakoston.
Ei aina. Kukaan niistä, joille olen antanut takaisin samalla mitalla, ei ole enää uskaltanut nousta minua vastaan.
Täytyy vain kostaa pahemmin kuin he olisivat ikinä voineet kuvitella.