Cheetahbirdin blogi

No niin, nyt pääsen kunnolla ylös sängystä ja pystyn ajattelemaan edes jotenkuten selkeästi (eli siis kuumetta ei ole enää, ei ollut ainakaan aamusta).

On vaan niin kamalan väsynyt, vetämätön ja kauhea olo. Nenään sattuu, kurkkuun sattuu, lihaksiin sattuu ja pää on täynnä räkää. Yskittää. ARGH.
Mutta kuten todettu; ei tämä ole normaalia flunssaa paljoa pahempi. Pidempikestoinen vain.
Ja miten niin muka vaarallinen ja tappava? EH?

Onnistuttiin kihlatun kanssa muuten tartuttamaan puoli koulua tähän. Oltiin molemmat vielä perjantaina koulussa, autuaan tietämättöminä taudistamme, ja tiedämme jo monia ilmi tulleita possuflunssa-tapauksia…oh yes.
Ja ei, kukaan EI ole kuollut tai joutunut sairaalaan.

…Iski sitten tännekin.
Kihlatulla ja mulla on molemmilla yli 38 astetta kuumetta, kurkku kipee, yskä, ja joka paikkaa särkee aivan maan pirusti. Sikainfluenssa terveysaseman puhelimen mukaan, ei saa minnekään mennä viikkoon. Jes.

Katsotaan, katsotaan, josko oireet lieventyy. Tai pahenee. Ilmoitan kyllä, jos päädyn teho-osastolle.

En mä tätä tautia pelkää. Mua ärsyttää se mokoma hysteria, joka tän flunssan pohjalta on noussut. Ja EI, rokotetta en ole ottanut enkä ota. Minuun ei pistetä elohopeaa. PISTE.
…Inhottaa vain olla pois koulusta. Oikeasti, en tahdo olla poissa. ARGH!!! Ja juuri ennen koeviikkoa! MIKSI MINÄ?! (ja kihlattu).

Näin eilen Mansonin, idolini, toisen kerran elämäni aikana. HÄN oli aivan ihana, täydellinen ja mahtava, mutta muut fanit…No.
Laitanpa listan siitä, mitä elämäni kamalimman keikan aikana ehti tapahtua.

1. Siellä oli KUUMAA ja AHDASTA eikä saanut happea. En ole koskaan HIONNUT niin paljon. Kihlattu pyörty sinne…onneksi hän virkosi pian eikä käynyt pahemmin, mutta yksi tyttö pyörtyi myös ja putosi kaikkien jalkoihin…eikä kukaan auttanu sitä! Eikä kukaan väistänyt, tunkivat vaan kahta kauheammin lähemmäs, "jee tilaa!". Hän olisi kuollut, jos kihlattu ei ois nostanu sitä ylös sieltä…

 2. Mun ja kihlatun edessä oli KOLME saatanan pitkää (yli 180cm) muijaa, joilla oli yli 20cm korot. Ja pyysin niitä kohteliaasti väistämään vähän sivummalle, jotta näkisin muutakin kuin kasan hiuksia, mutta EI! He totesivat tylysti, että se ei ole niiden ongelma, jos mä olen pätkä.

 3. Yksi tyyppi iski mua olkapäähän matalapiikkisellä niittirannekkeella, ja veti mua hiuksista päästäkseen eteenpäin. Mulla on järjettömät mustelmat käsissä.

 4. Yksi toinen tyyppi puolestaan, mun oikealla puolella huitova jätkä, iski mua kyynerpäällä silmään ja mun lasien toinen linssi tipahti väkijoukon jalkoihin. Pyysin sitä väistämään jotta voisin etsiä sen, mutta se ei kuulemma ‘ollut hänen ongelmansa jos olen sokea’.
Onneksi linssi löytyi keikan jälkeen, ehjänä kuin ihmeen kaupalla. Oli kyllä melkoinen paniikki siinä sitten, kun Beautiful People lähti soimaan (sen biisin aikana KUULUU hyppiä).

…Kaiken kaikkiaan puolet keikasta meni ohi silmien, kun ensin en nähnyt lavalle ja sitten en nähnyt kuin toisella silmällä. *huokaus*
Jäi paha maku suuhun ja itketti. Ei viime kerralla ollut moista. Mikä ihmisiin on mennyt? Miten omasta ikäluokastani, ja varsinkin niistä nuoremmista, on tullut moisia itsekkäitä kusipäitä?

MUTTA mä sain palasen Mansonista (eli sen hihaa kiinni pitäneen nahkanauhan, jonka se heitti yleisöön). Ja sain keikkapaidan.
Ja linssikin on ehjä.
Okei, olen ihan tyytyväinen sittenkin.

Valitukseni aihe on, taas kerran, rakas purisijani Jade. Kissalla on kiima. Kolmatta viikkoa. (Syynä alakerran kaksi leikkaamatonta kollia, ah onnea). Kauhea huuto, jatkuva perseen nostelu, lattialla kieriskely…ja se joka paikkaan kuseminen. ONNEKSI leikkaus on edessä.

Jade leikataan muutaman viikon päästä (sillä tuollaista ei kestä katsella kukaan), mutta olen alkanut harkita asiaa.
Entä jos tuo joka hemmetin paikkaan kuseminen ei johdukaan kiimasta, eikä olekaan merkkailua? Kun otus kieltäytyy itsepintaisesti käyttämästä hiekkalaatikkoa pissin tekemiseen, ja käy lorottelemassa täysin tyytyväisenä lattialle, vaatteille, lavuaariin, keittiön pöytätasanteelle, lattialle unohtuneille lehdille and so on.

En enää jaksa uskoa, että kyse olisi normaalista merkkailusta, sillä tänään huomattiin kihlatun ja kaverin kanssa merkillinen seikka; Jade yrittää kovasti kyllä äkistää pissaa hiekkalaatikkoon, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Ja kyllä se sinne paskat vääntää, ei siinä mitään.
Lisäksi kattimus on laihtunut melko rajusti, luulin senkin johtuvan tuosta kauheasta mouruamisesta (siksi myös leikkaus, otusparka).
…Apua, jos kyseessä onkin jokin tauti. Virtsakivet. Virtsatulehdus! Mitä minä teen tuon vauvani kanssa?
En tahdo, että koko asunto haisee kuselle. Enkä tahdo tuosta rakkaastani luopuakaan, se tuntuu väärältä.

Lisäksi tässä asiassa on kummallinen sivuseikka. Kun tuo kuseminen alkoi pahentua noin kuukausi sitten (sillä oli tuo ongelma kun se tuli tänne, mutta silloin kultani kusaisi vain harvakseltaan keittiön nurkkaan, noin kerran kahdessa viikossa. Nykyään kuseminen muualle kuin laatikkoon on päivittäistä), yritimme kihlatun kanssa ottaa yhteyttä vanhoihin omistajiin…
…niin juu, Jade on tullut meille puolivuotiaana, kun edelliset omistajat eivät voineet pitää sitä poikansa allergian vuoksi…
…ah, siis, yritimme ottaa yhteyttä Jaden edelliseen perheeseen ja tulos oli, ettemme saaneet vastausta. Luuri lyödään korvaan, sähköposteihin ei vastata.
Näinköhän Jadesta oikeasti luovuttiin allergian vuoksi?
Olikohan tuo ongelma jo edellisessä perheessä?

Niinpä niin, mitä tehdä? Soitin eläinlääkäriin, joka vakuutti kyseessä olevan vain merkkailupissaus.
Mitä en vain jaksa enää uskoa, yhden pilalle menneen koululaukun ja kustun lompakon jälkeen.
Koska olen kuullut, ettei merkkipissa haise ihmisen nenään…ja uskokaa pois, tuo kyllä löyhkää niin että taju melkein lähtee.

Neuvoja? En tahdo luopua kissastani, mutta se alkaa näyttää vääjäämättömältä, jos tuota ei saada loppumaan. Eläinlekurikäynti heti huomenna. Pelottaa ja ahdistaa. Tavallaan olisin helpottunut, jos virtsatietulehdus olisi, koska silloin tuo varmasti loppuisi! Jos Jadella ei ole mitään fysiologista syytä kusta vaatteitani piloille, en tiedä mitä tehdä.

KYLLÄ, vastaan jo valmiiksi muutamaan asiaan.
1. Hiekkalaatikoita on tarpeeksi, eikä hiekkamerkkiä ole vaihdettu. Ennen tehnyt aivan nätisti kaiken laatikkoon, mitä nyt välillä käynyt siellä jo mainitussa nurkassa.
2. Kolme kissaamme tulevat toimeen loistavasti, kaikki saavat yhtä paljon rakkautta ja huomiota osakseen.
3. Mitään olennaista muutosta ei ole tapahtunut, eikä kissalla ole muita stressin oireita kuin tuo kuseminen.
4. Pissaus on jokapäiväistä. Eteiseen, keittiöön, makkariin. Yleensä lattialle, mattoja välttää. Vasta tänään kusaisi laukkuni päälle.
5. Syö kostutettuja eläinkaupan raksuja ja märkäsapuskaa sekaisin. Vanhassa kodissaan tosin kuulemma syönyt vain halpisraksuja (rainbow), voisiko ongelma johtua siitä?

Kiitos ja kumarrus.

Daisarit. Melonit. Pallukkaiset. Rinnat.
Olen vatvonut tätä asiaa varmasti ennenkin, mutta vatvonpa vähän uudestaan, kun tekee mieli.

Jotenkin meidän kulttuurimme ylikorostaa isoja rintoja. Naisella TÄYTYY olla tissit, mahdollisimmat isot, eihän hän muuten ole nainen, ja tissien tulee näkyä. Okei. Kenenkään rinnat eivät ilmeisestikään täytä kulttuurimme laatuvaatimuksia, sillä joka kolmas nainen harkitsee rintaleikkausta. Yleensä tissien suurentamista. *syvä huokaus*

Minulla jos kellään on rintakompleksi. Valtava sellainen. Vaikka en sitä aina näytä, ja vaikutan siltä että olen pienten (AAAAAAAAAAAA-kuppi) rintojeni kanssa ihan okei, en todellakaan ole.
En tahdo käyttää uimapukua, koska en saa tungettua sen alle topattuja rintaliivejä. Hädintuskin kehtaan vaihtaa vaatteita pukukopissa (onneksi ei enää tarvitse, kun koulussakaan ei liikuntaa ole!). En HALUA olla ulkona sekuntiakaan ilman rintsikoita.
Ja kaikki tämä, miksi? Miksi minulla on niin suuri kompleksi tästä asiasta?
No. Ala-asteella minulla alkoivat menkat, MUTTA rintani eivät kasvaneet millään. Okei, se oli jo ihan tarpeeksi outoa ja sain kuulla siitä moneen kertaan, mutta ei se vielä itsetuntoani musertanut. Oikeasti sen olisi kuulemma pitänyt mennä toisinpäin. Luojatar sentään, jokainen ihminen on yksilö!
Mutta juu, asiaan takaisin. Kutosluokalla sain sitten näitä ihania ‘ootpas lauta ja ruma’-kommentteja päivittäin. Joskus päin naamaa, joskus selän takana supistuna. Kiusaaminen paisui lopulta valtaviin mittasuhteisiin, ja lopetin syömisen koska en uskaltanut seiskaluokan alussa enää mennä ruokalaan. Siitä lisää myöhemmin. Pärjäsin päivässä muutamalla leivänpalalla, jotka saatoin nekin oksentaa pois pelkkää pahaa oloani.
Voitte kuvitella, mitä moinen syömättömyys teki muutenkin hoikalle keholleni ja rintojeni kasvulle. Olette oikeassa, rintojeni kasvu PYSÄHTYI.

Vaikka itsetuntoni onkin palaamassa nyt vuosien jälkeen, lukion viimeisenä vuonna,(jättäkää huomiotta edellinen postaus, oli masennuspäivä ja sitä sattuu kaikille), en vain pääse tämän tissijutun yli.
En tunne itseäni kauniiksi. Tuntuu siltä, että omistan vain nännit, en tissejä.
Pahinta tässä on se, etten edes yhteiskunnan mittapuun mukaan VOI olla kaunis ilman tissejä, jos tahdon olla naisellinen.
Ja mitenkäs olla naisellinen ilman B-kupin rintoja? Ei mitenkään, kaiketi.

Vielä yksi juttu, joka vain pahentaa tätä kompleksia; vaatekaupat.
Siitä on vuosikausia, kun löysin vaatekaupasta kauniin ja minulle tissien kohdalta sopivan vaatteen. Oikeasti. Ne ovat kaikki liian isoja etumuksesta. Jäävät roikkumaan.
Jee, nyt masentaa taas. Taidan mennä tuonne itkemään tissittömyyttäni, kiitos hei.

Minulla on taas sellainen päivä.
Tuntuu, etten ole mitään. Että olen olemassa vain toisten vuoksi, en itseni.
En ole koskaan osannut arvostaa itseäni. Muodostan arvoni toisten sanojen ja tekojen kautta. Myös niiden kautta, mitä toiset jättävät tekemättä.
Toivon aina, että merkitsisin jotakin jollekulle. Jotain suurta jollekulle, joka merkitsee minulle paljon.
Minulle ei riitä, että kuulen olevani tärkeä kerran silloin tällöin. Tahdon, että joku sanoo sitä minulle odottamattomissa tilanteissa. Aivan yllättäen. Silloin uskonkin sen.
En ole vahva. Voin näyttää siltä, mutta oikeasti minuun sattuu. Olen hämmentynyt siitä, että olen kestänyt näin paljon särkymättä.

Kipuni näkyy ulospäin vihan aurana. Kukaan ei uskalla lähestyä minua, sillä minä pelkään jokaista uutta tuttavuutta.
Kun pelkään, vihaan. Se suojaa minua pahalta. Se suojaa minulta ihmisiltä, jotka käyttäisivät minua hyväkseen. Satuttaisivat. Hylkäisivät.

Minuun on mahdotonta tutustua lähemmin.
Olen äärimmäisen hidas muodostamaan luottamussuhteen.
Luottamukseni on myös helppo menettää. Rakkauteni voi salamannopeasti muuttua vihaksi, jolloin myös kostan kokemani vääryydet.
Vihani ei sammu milloinkaan. Joskus se oli ainut voima, joka piti minut elossa.
Siksi en kykene päästämään siitä irti.

Kyllä, minut on hylätty.
Kyllä, minua on hyväksikäytetty. Niin fyysisesti kuin myös henkisesti.
Kyllä, minua on satutettu. Useasti. Ja olen joka kerran noussut ylös.

Tämä on masennusmerkintä. Tuntuu pahalta, niin itseni kuin ystävieni puolesta. Niiden harvojen ystävien, jotka minulla on vielä jäljellä.
Suurimman osan vanhoista ystävistäni olen hylännyt, tai he ovat hylänneet minut.
Olen polttanut sillat takanani, en voi enää palata sinne mistä tulin.
Olivatko he edes ystäviäni, kun he lopettivat yhteydenpidon? Vai lopetinko minä sen?
Olivatko he edes ystäviäni, kun he suuttuivat minulle asioista, joita en tehnyt?
Olivatko he edes ystäviäni, kun he satuttivat minua enemmän kuin tiesinkään? Viilsivät sydämeni auki ja jättivät vuotamaan kuiviin.
Ei, he eivät olleet. He eivät ansainneet minun luottamustani.

Tämä saa jo luvan riittää! Olen jo toisen kerran kipeä KESÄN aikana! Kesäkuussa oli vaikea poskiontelontulehdus. Sitten oli jännetupintulehdus viime kuussa. Nyt on joku ihmeen nuhakuumeyskä-mikälie. En jaksa, en kestä, vituttaa.Tämäkin tauti on kestänyt nyt, argh, kaksi viikkoa. Miksi mä olen koko ajan kipeä? KOKO AJAN.
Ei ole kyseessä huono yleiskunto/huono ruokavalio. Kuntoni on hyvä, syön terveellisesti. Silti jatkuvasti väsyttää, ärsyttää, ja on kipeä jokin paikka. Vuorotellen.

Heräsin viime yönä siihen, etten saanut toista silmää auki. Pelästyin melkein sydänkohtauksen partaalle, otin peilin kouraan ja sytytin pöytälampun. Rähmää? Pyyhin kellertävän mönjän pois, MOLEMMISTA silmistä. En saanut unta kolmeen tuntiin sen jälkeen, kun pelotti etten saa silmiä ollenkaan auki toisen kerran herätessäni.
JA NYT tajusin, että hemmetti vie, mulla on silmätulehdus. SILMÄ-FUCKING-TULEHDUS jumalauta!!! Eli siis yksi kalleimmista taudeista. Miksikö? NO:
Mun täytyy heittää kaikki silmämeikit pois. Voi olla pöpöjä. Ja ostaa siis uudet. Jos joku mies lukee tätä, hän voi ajatella, että mikäs siinä, ostaa uudet. Eikös se ole kivaa? No saakutti kun ei ole! Ripsiväri maksaa noin 15 euroa. Luomiväri noin kympin. Kajali 8 euroa. Ja ei, en kykene siirtymään halvempiin meikkeihin (ensinnäkin niitä ei ole kuin yksi), sillä saan niistä allergiaa. Että näin. Ja satun olemaan työtön opiskelija, jolla on hädintuskin varaa ostaa ruokaa. Mistä ihmeestä mä ne rahat revin? Persnahasta?!

Kaiken kukkuraksi koulu alkaa tiistaina. MIKSI tämän rähmimisen piti aloittaa tänään?! En mä VOI lähteä ulos ILMAN meikkiä. En. Vaan. Voi. Koska olen ruma. Varsinkin kun silmät on keltaisessa töhnässä. *itkee surkeana näppäimistöä vasten*….hemmetin koulu. Ja sinnekin on pakko mennä. Vaikka silmät valuukin räkää. Itikseenkin pitäisi lähteä siskon kanssa. Kehtaakohan sitä.
…Pakkohan se on, kun lupasin. Laitan hupun päähän. Ei ei, kun paperipussin.

Tänään se tapahtui. Minä katkaisin välit ihmiseen, jota kerran rakastin, jota kerran vihasin enemmän kuin elämää itseään.
Minä en kestänyt enää, enkä itke enää yhtä ainuttakaan kyyneltä hänen takiaan. Suurin osa niistä katkerista kyynelistä on itketty turhaan, tiedän. Monta vuotta, mitä, miltei viisikö niitä lie, toivoin voivani muuttaa häntä.
Toivoin, että hän tajuaisi, kuinka paljon välitän. Ymmärtäisi, että tein kaikkeni auttaakseni häntä. Kaikkeni annoin hänen vuokseen silloin…joskus.

Koskaan en kuullut kiitosta. Anteeksipyyntö tuli hieman myöhässä, arpien jo asetettua pysyvästi sieluuni. Vuosia minä kestin sitä, että olin mitätön hänelle. Arvoton orja, joka arvosti häntä enemmän kuin ketään muuta.
Jokainen hyvä tekoni oli turhaa. Hän ei muista niitä. Hän ei muista, kuinka yritin puolustaa häntä hänen kiusaajiaan vastaan. Ei muista, miten tahdoin aina olla hänen tukenaan, lohduttaa, auttaa.
Minä en kelvannut hänelle yhtään minään.
Olisin tahtonut silloin joskus olla enemmän kuin ystävä, mutten kelvannut edes kaveriksi. Se koski silloin, se kirpaisee yhä välillä.

Kuukausia takaperin sain hänet viimein tavoitettua, luultuani häntä ensin kuolleeksi, itsemurhan tehneeksi. Voitte kuvitella, kuinka olin onneni kukkuloilla. Animecon oli tulossa, ja hän lupaili tulla käymään luonani.
Suunnittelimme yhdessä, kuinka hän voisi tulla tänne vaikka viikoksi. Lupasin maksaa jopa hänen ruokansa.
Mutta sitten yhteydenpito katkesi.
Yritin soittaa hänelle, kun Animecon alkoi lähestyä uhkaavasti. Ei vastausta, sain luurin korvaani. Sähköpostini eivät menneet kai perille.
Pahinta aavistaen soitin ystävälleni S:lle. Hän kertoi hämmentyneenä, että tämä ihminen oli valittanut sitä, ETTEN TAHDO häntä luokseni Animeconin ajaksi, vaikka hän oli pyytänyt kauniisti yöpaikkaa.
Minä räjähdin silloin, mutta annoin asian olla. Ajattelin, että tällä ihmisellä ei varmaan ole edes varaa tulla Animeconiin.

Olin väärässä. Tänään sain tiedon, että eräs toinen ystäväni oli tavannut tämän ihmisen Animeconissa.
…Silloin minulla musteni. Maailma musertui, koska tajusin sen viimein.
Minä olen hänelle vain ilmaa.
En ole koskaan ollut enempää.
Olen aina ollut mitätön.
Täysin arvoton hänelle.
Vaikka minä rakastin häntä niin paljon.

No niin, olen tervehtynyt siinä määrin että pystyn kirjoittamaan tänne. Kuumetta ei nähtävästi ole enää, pystyn ajattelemaan ihan itse ilman Buranaa.

Siis, lääkäri diagnosoi minulla poskiontelontulehduksen. Yllätys yllätys. Ja keskiviikkoiltana nousi perkeleen kova kuume, koko torstain vietin sängyn pohjalla peittojen keskellä horrostaen, perjantaina pääsin ylös buranan voimalla ja tänään on vain vähän tukkoinen ja huono olo.
Ja ai niin, vatsa ihan helvetin sekaisin. *juoksee vessaan*

Täällä jälleen. Sattuu joka paikkaan. Onneksi antibiootit tuntuvat purevan tähän tautiin, kurkkukipu ainakin lakkasi jo eilen (joskin se korvautui yskällä, mutta se on pienempi paha).
 *huokaus* täytyisi kehittää vahvempi immuniteetti.

Ja Cheetahbird kärvistelee JÄLLEEN jokakesäisen flunssan kourissa.

Okei. Otetaanpa pieni kelaus takaisinpäin.

Maanantai-ilta.
Cheetahbird valittaa kurkkukipua. Jättää sen kuitenkin huomiotta, toivoen sen menevän ohi yön aikana, kuten tavallista.

Tiistaiaamu.
AIVAN helvetillinen kurkkukipu, päänsärky ja kaiken lisäksi oksettaa. Cheetahbird on neuvoton ja vetää kolme kuppia teetä. Ei auta.

Tiistaipäivä.
Kurkkukipu vain pahenee. Caramea lahjoittaa Strepsilsin, ja Cheetahbird on iloinen; nyt se kipu helpottaa… …niin se tekikin. Kymmeneksi minuutiksi.

Tiistai-ilta.
Cheetahbird tahtoo teetä, muttei jaksa keittää. Nyt on kaiken lisäksi alkanut palella, vaikka on lämmin pyjama päällä ja lämpösukat jalassa. Perkele! Hän päättää mennä nukkumaan epätavallisen aikaisin; JO puoli kahdeltatoista. Kuitenkin unen saaminen vaikeutuu nousevan kuumeen vuoksi. Ja paleltaa niin maan perkeleesti. Ja kurkku päättää sanoa sopimuksensa irti; ääni uhkaa lähteä.

Keskiviikkoaamu.
Cheetahbird herää täsmälleen kello 05.39. Hän toteaa toisen poskensa olevan erittäin, erittäin, erittäin kipeä. Hetken tuskailtuaan Cheetahbird ymmärtää, että poskionteloonhan tässä sattuu, ei poskeen varsinaisesti. AH onnea! Hän tökkii kihlattunsa hereille tuskasta riutuen ja raakkuu käheytyneellä äänellään, että tarvitsee lääkäriä. Kihlattu kääntää kylkeä ja mumisee. Cheetahbird nousee ylös, menee suihkuun, meinaa pyörtyä, juo kupillisen teetä, melkein oksentaa ja lopulta asettuu mahalleen makaamaan keittiön lattialle. Cheetahbird makaa lattialla noin puoli tuntia, saa itsensä ylös ja lähtee herättämään kihlattuaan. Kello 08.02 Cheetahbird lähtee kihlattunsa kanssa kohti arvauskeskusta, ja varaa itselleen ajan lääkärille.

Ja nyt, Cheetahbird odottaa kauhulla omaa lääkäriaikaansa, joka on kello 11.45. *huokaus*