Miksi somalit eivät ole tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Miksi he ovat enemmän tasa-arvoisia kuin me, kantaväestö?
Minua suututtaa! Raivostuttaa! Mitä olen jutellut muiden suomalaisten kanssa, 97% on sitä mieltä, että ensin pidetään huolta OMISTAMME, vanhuksista, lapsista ja sairaista, VASTA sitten muista, jos rahaa jää yli.

Lähetin sähköpostia ministeri Astrid Thorsille, jo neljännen kerran kahden kuukauden sisään. Vastausta ei kuulu miltään suunnalta. Taitaa ministerillä olla mennyt pupu pöksyihin.
Thors on täysin holtiton mamupolitiikkansa suhteen. Sanoisin pahemminkin, jos siitä ei saisi kunnianloukkaussyytettä.
Olen syvästi järkyttynyt siitä, yhä, että MINÄ en rehellisenä veronmaksajana varmaan edes kykene asumaan Helsingissä muutaman vuoden kuluttua korkeiden vuokrien vuoksi, mutta kappas, somaleille annetaan ILMAINEN asunto Helsingin luksusalueilta. MIKSI, MIKSI, MIKSI?!

Toivottavasti tämä epätoivoinen huuto kantaa kauas.

Toinen täysin kuumeton, lämmötön päivä meneillään. Kauhea kurkkukipu ja yskä, mutta nenä ei vuoda läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. Nyt pääsee jopa kunnolla ylös sängystä, ruokahalukin palasi jo eilen. Ihanaa

Eräs nettikaverini vauhkosi minulle rokotteen ottamisesta jo viikkokausia sitten. Jätkä väitti, että sikainfluenssa tappaa varmasti, jos sen saa, ja hän oli ottanut rokotteen (tietysti) jo heti ensimmäisten joukossa. Uskoi mediaa, mokoma höppänä.
No, sitten kun kerroin saaneeni tämän taudin, jätkä järkyttyi sydänjuuriaan myöten ja kehotti yhä ottamaan sen rokotteen. Väitti yhä, että tämä tauti tappaa.
….Silloin räjähdin. Minulla oli muutenkin ollut hirvittävä päivä, sellainen, jolloin kaikki tuntuu menevän päin honkia, kuusia ja muita havupuita, ja sitten vielä tuo.
Minä EN OTA sitä myrkkyä.
Hassua, ettei kaverin näkökulma tautiin ole muuttunut lainkaan, vaikka ihan elossa minä olen yhä ja en joutunut teholle. Enkä edes joutunut ottamaan sitä mitä lie Tamifluta.
Kohta varmaan se jätkä toteaa, ettei mulla varmaan ollutkaan possunuhaa : D en ihmettelisi.

Tiesittekö muuten, että rokotteen kehittäjä itse ei suostu ottamaan rokotetta?
Joten miksi helvetissä minä sen ottaisin?
Ihan niin kuin tämmöisenä loppupohdintana.

On vaan niin kamalan väsynyt, vetämätön ja kauhea olo. Nenään sattuu, kurkkuun sattuu, lihaksiin sattuu ja pää on täynnä räkää. Yskittää. ARGH.
Mutta kuten todettu; ei tämä ole normaalia flunssaa paljoa pahempi. Pidempikestoinen vain.
Ja miten niin muka vaarallinen ja tappava? EH?

Onnistuttiin kihlatun kanssa muuten tartuttamaan puoli koulua tähän. Oltiin molemmat vielä perjantaina koulussa, autuaan tietämättöminä taudistamme, ja tiedämme jo monia ilmi tulleita possuflunssa-tapauksia…oh yes.
Ja ei, kukaan EI ole kuollut tai joutunut sairaalaan.

Katsotaan, katsotaan, josko oireet lieventyy. Tai pahenee. Ilmoitan kyllä, jos päädyn teho-osastolle.

En mä tätä tautia pelkää. Mua ärsyttää se mokoma hysteria, joka tän flunssan pohjalta on noussut. Ja EI, rokotetta en ole ottanut enkä ota. Minuun ei pistetä elohopeaa. PISTE.
…Inhottaa vain olla pois koulusta. Oikeasti, en tahdo olla poissa. ARGH!!! Ja juuri ennen koeviikkoa! MIKSI MINÄ?! (ja kihlattu).

1. Siellä oli KUUMAA ja AHDASTA eikä saanut happea. En ole koskaan HIONNUT niin paljon. Kihlattu pyörty sinne…onneksi hän virkosi pian eikä käynyt pahemmin, mutta yksi tyttö pyörtyi myös ja putosi kaikkien jalkoihin…eikä kukaan auttanu sitä! Eikä kukaan väistänyt, tunkivat vaan kahta kauheammin lähemmäs, "jee tilaa!". Hän olisi kuollut, jos kihlattu ei ois nostanu sitä ylös sieltä…

 2. Mun ja kihlatun edessä oli KOLME saatanan pitkää (yli 180cm) muijaa, joilla oli yli 20cm korot. Ja pyysin niitä kohteliaasti väistämään vähän sivummalle, jotta näkisin muutakin kuin kasan hiuksia, mutta EI! He totesivat tylysti, että se ei ole niiden ongelma, jos mä olen pätkä.

 3. Yksi tyyppi iski mua olkapäähän matalapiikkisellä niittirannekkeella, ja veti mua hiuksista päästäkseen eteenpäin. Mulla on järjettömät mustelmat käsissä.

 4. Yksi toinen tyyppi puolestaan, mun oikealla puolella huitova jätkä, iski mua kyynerpäällä silmään ja mun lasien toinen linssi tipahti väkijoukon jalkoihin. Pyysin sitä väistämään jotta voisin etsiä sen, mutta se ei kuulemma ‘ollut hänen ongelmansa jos olen sokea’.
Onneksi linssi löytyi keikan jälkeen, ehjänä kuin ihmeen kaupalla. Oli kyllä melkoinen paniikki siinä sitten, kun Beautiful People lähti soimaan (sen biisin aikana KUULUU hyppiä).

…Kaiken kaikkiaan puolet keikasta meni ohi silmien, kun ensin en nähnyt lavalle ja sitten en nähnyt kuin toisella silmällä. *huokaus*
Jäi paha maku suuhun ja itketti. Ei viime kerralla ollut moista. Mikä ihmisiin on mennyt? Miten omasta ikäluokastani, ja varsinkin niistä nuoremmista, on tullut moisia itsekkäitä kusipäitä?

MUTTA mä sain palasen Mansonista (eli sen hihaa kiinni pitäneen nahkanauhan, jonka se heitti yleisöön). Ja sain keikkapaidan.
Ja linssikin on ehjä.
Okei, olen ihan tyytyväinen sittenkin.

Toisin kuin usein sanon, minä OLEN OLLUT kristitty. Pentuna en oikein erityisemmin ajatellut Jumalaa tai Jeesusta sen koommin. Minulle he olivat olemassa, kiistatta. Ja pelkäsin Helvettiä, ja muistan itkeneeni surkeana (viisivuotiaana), kun päästin suustani V-sanan ja äiti sanoi, että sellaisista sanoista voi saada ikuisen tuomion…

No, joka tapauksessa. Kuudes luokka tuli, ja aloin epäilemään kristinuskoa hiljalleen. Päiväkirjoistani voi lukea, miten rukoilin ja pyysin Jeesusta avukseni tilanteessa, josta en nähnyt poispääsyä. Koskaan ei mitään apua tullut, tilanne vain paheni ja paheni.
Minua alettiin nimittäin kuudennella kiusata koulussa todella pahasti, kun muutimme Heinävedelle. Se paikkakunta oli minulle henkilökohtainen Helvetti, ja ensialkuun ajattelin, että minua rankaistaan siitä, mitä tein eräälle kanssaoppilaalleni viidennellä luokalla (hän kiusasi ystävääni ja päätin kostaa. Lopulta, minun valheideni takia, jopa hänen paras ystävänsä hylkäsi hänet).
Mutta sitten oma äitini lakkasi uskomasta sitä, miten pahoin minua kiusattiin, kun menin seiskalle. Seiskalla kiusaaminen oli jo fyysistä, ja sain mustelmia lähes päivittäin tönäisyistä, lyönneistä ja niin edelleen. Aloin valehdella äidilleni mustelmien synnystä. Lintasin koulusta työntämällä sormet kurkkuuni ja oksentamalla. Muistan jopa pitäneeni kuumemittaria patterin päällä, jottei minun tarvitsisi taas mennä kouluun hakattavaksi ja kuulemaan sitä, miten ruma ja vastenmielinen olin.
Lopetin syömisen koulussa sen jälkeen, kun minua päin ryhdyttiin viskomaan lautasia. Lopetin syömisen melkein kokonaan. Murrosikäni viivästyi, ja olen yhä aivan rinnaton. Noista kahdesta vuodesta minulle jäi pysyvät arvet.
Jos olisin asunut Heinävedellä vielä vuodenkin lisää, nykyiset Suomen kouluampujat tunnettaisiin minun sukunimelläni, ei Auvisina. Minä olisin seonnut siellä.

Kun aloin puolustaa itseäni seiskaluokan lopulla ja kerroin siitä äidille teoistani, hän kauhistui ja käski minua vain olemaan hiljaa ja "kääntämään toisen posken". Miksi? Koska Raamattu sanoo niin.
Sinä hetkenä uskoni hiipui miltei pohjamutiin asti. Olin kuvitellut siihen asti, että Jeesus oli heikompien puolustaja. Olin kuvitellut, että hänen silmissään tekoni olisivat täysin oikein.
Mutta kuulemma itsensä puolustamisestakin joutuu Helvettiin.

Tuli kahdeksas ja yhdeksäs luokka uudessa koulussa, uudella paikkakunnalla. Sinä aikana rakastuin ensimmäistä kertaa, ja sitä olenkin vatvonut täällä(kin) aika tavalla.
Minua kiusattiin yhä, mutta ei läheskään niin pahoin. En joutunut niin usein fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi, vain muutaman kerran, ja nekin olivat lieviä (nilkkoihin potkimista, bussijonoissa hakkaamista…sitä normaalia).
Mutta. Minä olin rakastunut oman sukupuoleni edustajaan, toiseen tyttöön. Olin neuvoton ja yritin lukuisia kertoja avata keskustelua äitini kanssa: ‘’Äiti, mitä Raamattu sanoo homoista?", "Äiti, mitä mieltä sinä olet homoseksuaalisuudesta?". Sain musertavan vastauksen; kaikki homot joutuvat Helvettiin, ja homoseksuaalisuus rikkoo ihmisen ja on suurin synti, mitä ihminen voi tehdä, kauhistus Jumalan silmissä.

Tuntui siltä kuin suomut olisivat pudonneet silmieni päältä. Minun uskoni kuoli tuona hetkenä. En minä voinut uskoa sellaiseen Jumalaan, jonka silmissä minä olisin arvoton ja paha.
Koska minun rakkauteni siihen erääseen ihmiseen ei voinut olla väärää. En nähnyt itse siinä mitään syntistä tai pahaa.
Tuona hetkenä minä hylkäsin kristinuskon, joka tuomitsi minut täysin.

Aloin ottaa selvää asioista. Minä etsin kiihkeästi jotain suurempaa totuutta, jonka löysin sittemmin wiccalaisuudesta. Siinä minut hyväksytään vikoineni. Minä saan olla sitä, mitä olen. Minun ei tarvitse muuttua Jumalattaren vuoksi, ei luonnon vuoksi, ei Jumalan vuoksi, ei kuun eikä tähtien.
Minä olen minä, ikuisesti, ja sitä ei voi minulta riistää.

Nykyään tiedän jo paremmin, että Raamattu ei kiellä homoja. Raamatun tärkein käsky on se, että ihmisen pitää rakastaa lähimmäistään.
Ei, en siltikään pystyisi palaamaan kristinuskoon. Se ei ole minua varten, enkä usko kristinuskon Jumalan olemassaoloon.
Hävettää myöntää, että joskus uskoin moiseen potaskaan.

Mutta asiaan. Joka ikinen kuukausi minun pitää matkustaa metrolla 10 minuuttia sosiaalitoimistoon. Ihan kävelymatkan päässä on myös sossu, mutta siellä EN saa asioida, koska se keskittyy vain maahanmuuttajiin. Kuulemma on kolmisen vuotta sitten ollut aivan kaikkien ulottuvilla oleva sossu. No, mikäpäs siinä, tykkään mennä metrolla.
Siis, joka ikinen kuukausi minun pitää täyttää se hakemus, jossa kerron joka kerta sen saman tilanteen: tarvitsen tukea vuokran maksuun ja ruoan ostamiseen. Tarvitsen tukea, koska en saa töitä ja Kelan tuet eivät riitä (en siis saa opintorahaa, saan ainoastaan 200 euroa asumislisää vanhempien suurien tulojen vuoksi). Ja EI, pidempää päätöstä EN SAA. Enkä kuulemma voikaan saada.

No, tuossa viikon alussa menin taas sinne laitokseen ja täyttelin paperia raskaasti huokaillen. Kirjoitin ummet ja lammet siitä, kuinka paljon saan mistäkin rahaa ja kuinka paljon minulla menee rahaa, käytin koko hakemuksen täyttämiseen noin 15 minuuttia.
Saman pöydän ääressä oli kanssani muslimimies. Katselin syrjäsilmällä hänen samanlaista paperiaan. Hän haki tukea puoleksi vuodeksi. Okei. Selvä juttu. Hän täytti nimensä ja osoitteensa. Juu, tuttua.
Sitten hän käänsi sivua, allekirjoitti paperin ja vei sen sosiaalitoimiston luukulle, jonne valmiit hakemukset viedään.
…Ja arvatkaapa mitä? Se tyyppi siellä tiskin toisella puolella otti hakemuksen vastaan, katsoi sen läpi, ja totesi; "no niin, tämähän on ihan kunnossa. Päätös tulee viikon sisällä".

Olen SANATON. Ensinnäkin, puolen vuoden päätös? Viikon sisällä!
Minä joudun tappelemaan kuukauden rahoista ainakin kaksi viikkoa, ja olemaan järjettömässä stressissä miettien, saankohan sitä rahaa vai en, maksanko laskut vai ostanko ruokaa!
SUUTUTTAA!

Muuten. Terveyskeskuksissa on myös kumma juttu; oltiin kihlatun kanssa jonottamassa päivystävälle terveydenhoitajalle. Jonotimme ensin puoli tuntia, ja meidän jälkeemme sinne tuli jonottamaan musliminainen burkassa. Tämä nainen jonotti kymmenen minuuttia, ja meni sitten tiskille valittamaan, että hänen pitää päästä nyt heti. Ja arvatkaa mitä?
Oikein, nainen pääsi ennen meitä sisään. Ilman mitään erityisperusteluja.
Jonotimme sitten vielä tunnin lisää, raivosta kiehuen kun toinenkin musliminainen pääsi edellemme samalla taktiikalla.

Tämä alkaa olla jo aika rasittavaa. Mutta mitä ihmettä minä voin tehdä, kun tämä monikulttuurisuus on niin ihana asia ja rikkaus ja luonnollista?!?!

Okei. Minä pidän rimpuilevasta kissasta kiinni, ja kihlattu ruiskuttaa keltaista matolääketahnaa kissan suuhun. Kissa sylkee, raapii, puree ja huutaa niin paljon kuin ikinä ehtii, ja yrittää sylkeä mönjän pois. Ja tämä piti tehdä kaikille kissoille. *laastaroi käsiään, jalkojaan, rintakehäänsä ja kaulaansa*…oli helkkarin mukava toimenpide. Ja KOSKA sitä mönjää oli sen rimpuilun yhteydessä mennyt turkkiin, piti kissat myös pestä. Moondustia, meidän kuopusta, ei tarvinnut onneksi viedä suihkun alle, sillä hän oli varsin kiltti verrattuna näihin kahteen muuhun riiviöön.
Mutta suihkussa kissat päästivät vielä kahta kauheamman puolensa kahleista; Ronja-Riiviö kiipesi pitkin seiniä silmät lautasina, ja loppujen lopuksi roikkui kynsillään kihlatun selästä. Onneksi saatiin hänetkin jynssättyä, ja Jade samaten (joka oli huomattavasti helpompi tapaus).

…Juu, eipä mitään enempää. Jade osoitti pesun jälkeen mieltään paskomalla matolle. <_<

Jade leikataan muutaman viikon päästä (sillä tuollaista ei kestä katsella kukaan), mutta olen alkanut harkita asiaa.
Entä jos tuo joka hemmetin paikkaan kuseminen ei johdukaan kiimasta, eikä olekaan merkkailua? Kun otus kieltäytyy itsepintaisesti käyttämästä hiekkalaatikkoa pissin tekemiseen, ja käy lorottelemassa täysin tyytyväisenä lattialle, vaatteille, lavuaariin, keittiön pöytätasanteelle, lattialle unohtuneille lehdille and so on.

En enää jaksa uskoa, että kyse olisi normaalista merkkailusta, sillä tänään huomattiin kihlatun ja kaverin kanssa merkillinen seikka; Jade yrittää kovasti kyllä äkistää pissaa hiekkalaatikkoon, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Ja kyllä se sinne paskat vääntää, ei siinä mitään.
Lisäksi kattimus on laihtunut melko rajusti, luulin senkin johtuvan tuosta kauheasta mouruamisesta (siksi myös leikkaus, otusparka).
…Apua, jos kyseessä onkin jokin tauti. Virtsakivet. Virtsatulehdus! Mitä minä teen tuon vauvani kanssa?
En tahdo, että koko asunto haisee kuselle. Enkä tahdo tuosta rakkaastani luopuakaan, se tuntuu väärältä.

Lisäksi tässä asiassa on kummallinen sivuseikka. Kun tuo kuseminen alkoi pahentua noin kuukausi sitten (sillä oli tuo ongelma kun se tuli tänne, mutta silloin kultani kusaisi vain harvakseltaan keittiön nurkkaan, noin kerran kahdessa viikossa. Nykyään kuseminen muualle kuin laatikkoon on päivittäistä), yritimme kihlatun kanssa ottaa yhteyttä vanhoihin omistajiin…
…niin juu, Jade on tullut meille puolivuotiaana, kun edelliset omistajat eivät voineet pitää sitä poikansa allergian vuoksi…
…ah, siis, yritimme ottaa yhteyttä Jaden edelliseen perheeseen ja tulos oli, ettemme saaneet vastausta. Luuri lyödään korvaan, sähköposteihin ei vastata.
Näinköhän Jadesta oikeasti luovuttiin allergian vuoksi?
Olikohan tuo ongelma jo edellisessä perheessä?

Niinpä niin, mitä tehdä? Soitin eläinlääkäriin, joka vakuutti kyseessä olevan vain merkkailupissaus.
Mitä en vain jaksa enää uskoa, yhden pilalle menneen koululaukun ja kustun lompakon jälkeen.
Koska olen kuullut, ettei merkkipissa haise ihmisen nenään…ja uskokaa pois, tuo kyllä löyhkää niin että taju melkein lähtee.

Neuvoja? En tahdo luopua kissastani, mutta se alkaa näyttää vääjäämättömältä, jos tuota ei saada loppumaan. Eläinlekurikäynti heti huomenna. Pelottaa ja ahdistaa. Tavallaan olisin helpottunut, jos virtsatietulehdus olisi, koska silloin tuo varmasti loppuisi! Jos Jadella ei ole mitään fysiologista syytä kusta vaatteitani piloille, en tiedä mitä tehdä.

KYLLÄ, vastaan jo valmiiksi muutamaan asiaan.
1. Hiekkalaatikoita on tarpeeksi, eikä hiekkamerkkiä ole vaihdettu. Ennen tehnyt aivan nätisti kaiken laatikkoon, mitä nyt välillä käynyt siellä jo mainitussa nurkassa.
2. Kolme kissaamme tulevat toimeen loistavasti, kaikki saavat yhtä paljon rakkautta ja huomiota osakseen.
3. Mitään olennaista muutosta ei ole tapahtunut, eikä kissalla ole muita stressin oireita kuin tuo kuseminen.
4. Pissaus on jokapäiväistä. Eteiseen, keittiöön, makkariin. Yleensä lattialle, mattoja välttää. Vasta tänään kusaisi laukkuni päälle.
5. Syö kostutettuja eläinkaupan raksuja ja märkäsapuskaa sekaisin. Vanhassa kodissaan tosin kuulemma syönyt vain halpisraksuja (rainbow), voisiko ongelma johtua siitä?

Kiitos ja kumarrus.

Ja arvatkaa, keillä kahdella on lippu kenttäpaikoille.  
Pääsen katsomaan jumalaista Mansonia ihan eturiviin. *juoksee ympyrää kiljuen innosta* Vain kaksi kuukautta! VAIN KAKSI KUUKAUTTA ENÄÄ!